TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Opin ensimmäisen synnytyksen virheistä

Häpeän myöntää etten yhtään valmistautunut ensimmäisen lapseni synnyttämiseen. Odotin vain vauvaa enkä ajatellut yhtään synnytystä. Mietteeni olivat vain siinä, kuinka saisin ensimmäisen kerran lapseni syliini.

Neuvolasta saamani synnytysvalmennus koostui kahdesta kotiin vietävästä videosta ja neuvolan tädin positiivisesta neuvosta: "Kyllä ne kaikki sieltä ulos tulevat - tavalla tai toisella." Videot olivat järkyttäviä 80-luvun tuotoksia jotka katsoin pikakelauksella. Siinä panokseni.

Kolme päivää lasketun ajan jälkeen aloin tuntea saunan jälkeen pieniä nipistyksiä. Surffailin netissä vauva-palstoilla ja kirjoittelin ruutuvihkoon aina ajan, jolloin supistus tuntui. Ne alkoivat olla säännöllisiä. Kysyin vauvan keskustelupalstalta neuvoa ja sieltä tuli vastaus,  että sairaalaan niinkuin olisi jo! Menin suihkuun ja siellä supistukset voimistuivat. Herätin mieheni ja lähdimme sairaalaan. Automatkasta en muista mitään. Saavuimme Naistenklinikalle puolenyön jälkeen. Meidät ohjattiin odottamaan kolkkoon huoneeseen, jossa nojailin pesualtaaseen ja puuskutin. Mieheni hieroi selkääni joka oli kuin tulessa.

Meitä tuli hakemaan pahantuulinen kätilö. Hän vei meidät huoneeseen jossa oli kuulemma lämmitys rikki. Siellä oli jääkylmää! Sain muutamia peittoja päälleni sänkyyn kun hän yritti laittaa minulle tippaa. Se ei onnistunut ja hän tiuski ja valitti. Yritin olla mahdollisimman kiltisti, etten aiheuttaisi hänelle lisää harmia. Hän lopulta lähti ja saimme uuden kätilön. Tämä uusi kätilö ehdotti minulle ihan ensin epiduraalia. Kivuissani sanoin sellaisen mielelläni ottavani. Olin koko ajan sängyssä kyljelläni peittojen alla, sillä minulla oli todella kylmä. Otin ilokaasua joka supistuksen aikana kunnes lääkäri tuli laittamaan epiduraalia.

Epiduraali vei kivut totaalisesti! Mahtava juttu. Mieheni nukahti tuoliin ja minä aloin lukea kirjaa. Olin niin innostunut etten saanut nukuttua, pian saisin tavata ensimmäisen lapseni. Kätilö kävi pari kertaa tarkistamassa vointiamme, antoi kuulemma myös lisää epiduraalia. Jossain vaiheessa yötä minulle tuli huono olo. Kätilö tuli ja katetroi minut ja olo parani. Aamukahdeksalta sain vielä epiduraalia. Yhdeksän aikaan aamulla luin edelleen onnellisena kirjaa, kun uusi kätilö tuli katsomaan tilannetta. Hän nosti lakanoita jalkani päältä ja huudahti "Pää!" Samalla kuulin kuinka sydänäänien tasainen humina taukosi uhkaavasti.

Sen jälkeiset 11 minuuttia olivat kuin suoraan TV:n Teho-osastosta. Huoneeseen juoksi kaksi kätilöä lisää ja lääkärikin tuli. Mieheni oli aivan paniikissa, samoin minä. Minulle kiljuttiin, että ponnista, ponnista, johon minä huusin "Miten, en tunne yhtään mitään!" Yritin puskea ja vääntää, joka oli ihan surrealistista, sillä en tuntenut lantiotani enkä jalkojani. Kätilöt painelivat todella kovakouraisesti mahaani, yrittäen auttaa lastani ulos. Joku repi jalkojani ylös ja kaikki puhuivat kovaan ääneen ja sitten sainkin lapseni syliini!

Mieheni oli niin järkyttynyt, että sanoi menevänsä käytävälle kävelemään ja rauhoittumaan. Minä ihastelin lastani ja kätilö kysyi voisiko ommella heti. "Anna mennä" sanoin, "en tunne yhtään mitään."

Olimme osastolla kolme päivää, imetys sujui ja kaikki meni oikein hyvin. Kotiamme remontoitiin vielä, joten matkustin 300 km päähän äitini luo"hoitoon". Bussimatkan jälkeen alapääni oli tulessa ja olin kovissa kivuissa. Soitin Naistenklinikalle ja itkin outoa toispuoleista kipua alapäässä. Hoitaja toisessa päässä selitti, että episiotomian jälkeen ei saisi istua kauaa.

Episiotomia, A-haa. Tiesin, että poikani vedettiin imukupilla ulos, kun en tunnottomana pystynyt työntämään, mutta kukaan ei missään vaiheessa ollut kertonut minulle tehdystä episiotomiasta. Minua ommeltiin, mutta luulin että olin vähän revennyt. Olinpa tyhmä. Onneksi äitini auttoi vauvan kanssa, sillä minä vietin tuskaiset pari päivää sängyssä.

Kipu meni kyllä ajan kanssa ohi ja kerroin kaikille "helposta" synnytyksestä. Siinä vain luet kirjaa ja parisen minuuttia myöhemmin sylissäsi on lapsi!  Ei sattunut yhtään...paitsi jälkeenpäin, ja paljon. Seksiä ei kipujen takia harrastettu todella pitkään aikaan.

Kun valmistauduin seuraavaan synnytykseeni, tajusin miten pieleen kaikki oikeastaan meni. Mitä, jos kätilö ei juuri silloin olisi tullut katsomaan minua, kun huomasi pään jo syntyvän? Minä en tuntenut mitään! Miksi minulle tarjottiin suoraan epiduraalia, miksei muita kivunlievityskeinoja? Miksei ehdotettu suihkua, jumppapalloa, edes liikkumista? Miksi epiduraalia annettiin kolme kertaa? Miksei minua katetroinnin sijasta päästetty vessaan, olinko liian monessa piuhassa kiinni?

Jos kolmas epiduraali olisi jätetty antamatta, olisinko voinut ponnistaa ja välttää suurta tuskaa aiheuttaneen episiotomian? Miksei kukaan kertonut minulle mitä oli tehty, olisiko itse pitänyt tajuta? Olin koko sairaalassa olon kiltisti selälläni sängyssä, jääkylmässä huoneessa! En auttanut lastani syntymään makaamalla sängyssä, ja hän tulikin maailmaan imukupin vedolla, huudon ja paniikin säestämänä. Olin aika pettynyt saamaani hoitoon, mutta kiukkuinen myös itselleni.

Onneksi olen positiivinen ihminen, enkä jäänyt sen enempää murehtimaan asiaa. Ymmärsin kyllä, että en missään vaiheessa voinut vaatinut parempaa, kun en tiennyt paremmasta. Tyydyin kylmään huoneeseen, huonotuuliseen kätilöön ja olin hiljaa kun minulle annettiin vain lisää lääkkeitä. Omasta tiedonpuutteestani johtuen poikani syntyi aika hurjassa tilanteessa, ja siitä tunnen ehkä hieman surua.

Opin virheestäni ja siksi kun seuraavan kerran tunsin päivää ennen laskettua aikaa tietyt nipistykset, lähdin liikkeelle. Ystäväni tuli hoitamaan lastani ja soitin miehelleni että tulisi vastaan Naistenklinikalle parin tunnin päästä. Lähdin reippaalle kävelylle. Halusin supistukset voimakkaiksi, halusin tavata toisen lapseni tänään! Kävelin ja kävelin, hymyillen ja innostuneena. Pysähdyin supistusten ajaksi ja katsoin kelloa. Kun supistukset olivat 7 minuutin välein, soitin taksin. Mieheni odotti minua sairaalan porteilla ja kävimme sisällä tutkittavana. Olin 4 cm auki. En halunnut jäädä sairaalaan, enkä todellakaan halunnut sänkyyn!

Lähdimme pitkälle kävelylle sairaalan lähistölle. Kävimme kahvilla ja juttelimme kaikesta, ihan kuin treffeillä! Kello 22 menimme sisälle sairaalaan, kun en enää pystynyt olemaan pystyssä. Olin ihan omissa maailmoissani, mutta olo oli mahtava, euforinen. Tunsin itseni varmaksi ja halusin itse olla vastuussa siitä, miten tämä synnytys sujuisi. Ja vain kaksi tuntia myöhemmin syntyi toinen lapseni, minuutilleen laskettuna päivänä.

Liikkuminen ja itsevarmuus oli se joka minulta puuttui ensimmäisessä synnytyksessä, ja tässä ne olivat mukana. Myös kätilö oli aivan mahtava, pysyi vierellä koko kaksi tuntia ja oli taustatukena, puuttumatta mihinkään. Muistan eritoten sen, miten kätilö sanoi että olen 10 cm auki ja voisin ponnistaa. Sanoin kikattaen etten taida vielä uskaltaa. Hän sanoi että ihan miten haluat, kiire ei ole mihinkään. 25 minuutin päästä sanoin että nyt alan hommiin, nyt ponnistuttaa. Ponnistusvaihe oli rauhallinen ja kesti 5 minuuttia. En revennyt yhtään, sain tuntea joka ponnistuksen ja olo oli aivan mahtava! Synnytin samassa sairaalassa mutta omilla ehdoillani ja kokemus oli upea!

   
mama-licious