TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Valitut

Tämä kirjoitus valittiin Bebes kirjoituskilpailussa 1. sijalle.

Eräänä loskaisena helmikuun aamuna ajoimme mieheni kanssa hiljaisina ja jännittyneinä kohti Kätilöopistoa. Sanoin jo alkumatkasta miehelleni, että jostain syystä minua pelotti, että saisimme kaksoset. Mieheltäni irtosi kommentiksi, että niin häntäkin vähän hirvitti. Mistä lie kummallakin oli tuo outo tunne asiasta. Puolen tunnin päästä tästä keskustelusta katselimme ultrakuvaa, ja heti alkajaisiksi kätilö huudahti, että näitähän on kuulkaas täällä kaksi.

Päässäni humahti. Ei voi olla totta! Mistä minä tiesin? Siinä me sitten katselimme päät pökkyrässä ultrakuvaa, jossa tosiaan kelluskeli kaksi ihmisen alkua. Toinen oli ikään kuin ylä- ja toinen alasängyssä. Näky oli herttaisen liikuttava. Kätilö kysyi, oliko suvussamme kaksosia, ja oliko raskaus luomu vai hedelmöityshoidoilla aikaansaatu. Luomua oli. Vaikka etiäinen olikin minua varoittanut, yllätys tuli täysin puun takaa: minä olin ainoa lapsi, eikä äidilläni ja isälläni ollut lainkaan sisaruksia. Yhtäkkiä minusta oli tulossa varsinainen lapsitehtailija.

Samaan aikaan, kun kätilö yritti selittää kaksosraskauden pähkinänkuoressa, minä mietin, mikä kaikki muuttuisi: riittäisikö asuntomme viidelle, auto ainakin täytyisi vaihtaa, Vancouverin olympialaisiin ei ainakaan päästäisi... Mieheni puolestaan suunnitteli muuttoa maalle. Kätilön puheista mieleeni jäi vain A ja B, riskiraskaus ja aikainen sairausloma. Heti selvisi myös se, että vauvamme olivat erimunaiset, joten sukupuolien suhteen oli olemassa kaikki mahdollisuudet.

Minun vetäessäni sukkahousuja jalkaan sovimme myös, ettemme koskaan eroaisi. Meillä kun oli jo ennestään erittäin energinen 2,5-vuotias. Kätilö naureskeli meille ja lohdutteli, että ensimmäiset vuodet olisivat varmasti rankkoja, mutta sitten helpottaisi. Niin varmaan. Sanat eivät juuri sillä hetkellä paljonkaan lohduttaneet.

Kuva: Istockphoto

Ultran jälkeen menimme Kätilöopiston kahvioon sämpylän ääreen sulattelemaan tietoa. Taivastelimme siinä hetken kahdestaan, että sirkushan tässä oli luvassa, kunnes molemmat kiiruhdimme tahoillemme töihin. Sen päivän aikana ei oikein ajatus virrannut. Parille lähimmälle työkaverilleni oli aivan pakko kertoa ja näyttää kuva "kerrossängystä". Itkeä pirauttaakin taisin, kun olin niin hämilläni. Yhtäkkiä auvoisesta odotuksesta oli tullut pelottavaa ja riskialtista, ja mietin jo heti, että mitenköhän näitä kaksosia oikein synnytetään.

Alkuraskaus oli sujunut ensimmäistä raskauttani vaivalloisemmin, kun olin iltapäivästä lähtien umpiväsynyt, eikä olokaan ollut iltaisin priima. Ensimmäisellä kerralla olin kokoajan elämäni kunnossa, joten pienikin muutos siihen tuntui erikoiselta. Vatsa alkoi kasvaa hurjaa vauhtia ja ensimmäiset potkut sain jo viikolla 14 kesken työpaikan tiimikokouksen. Asiasta oli ihan pakko tietenkin kesken kokousta mainita, kun oikein säpsähdin tuolissani. Työpaikallani olin kertonut heti lähimmälle esimiehelleni kaksosista.

Vanhemmillemme ja esikoisellemme kerroimme yhteisen illallisen yhteydessä. Tilanteeseen liittyi koomisia piirteitä, kun vasta 60 vuotta täyttänyt appeni selosti tohkeissaan, kuinka hän oli järjestänyt kaikki asiat ja päivittänyt tärkeät paperit kuolemansa jälkeistä aikaa varten. Äitini säesti vieressä asian tärkeydestä, emmekä millään meinanneet siirtyä tuonpuoleisista asioista tähän hetkeen. Kun sitten muutaman epätoivoisen silmäyksen jälkeen saimme vihdoin suunvuoron vanhemmiltamme, kerroimme uutisemme.

"Niin että toivottavasti te ette nyt kuitenkaan ihan vielä kuole", sanoin huvittuneena illan keskustelunaiheisiin viitaten. Hetken äimistyksen jälkeen appeni, joka oli isäni kanssa hoitanut vuoroviikkoina esikoistamme vuoden ajan, katsoi isääni ja sanoi: "Eiköhän me, Jukka, mennä takaisin töihin." Jos kesti meilläkin ajatukseen tottuminen, niin kyllä kesti vanhemmillammekin. Siitä alkoi sitten odotus, jota seurasi koko suku, ystävät ja tuttavat. Välillä tuntui, että tästä raskaudesta riitti sirkushuvia koko maailmalle. Kesällä jopa eräs äitini ystävä oli puhelimitse radiossa selostanut toimittajalle raskauteni vaiheista ja puhunut minusta julkisesti koko nimelläni. Tuli sitten kaikille varmasti selvästi, että Salla Peltola odottaa kaksosia, hän on tosi iso ja kaikki jännittävät synnytystä!

Mahani oli jo aika iso huhtikuussa ja mietin kokoajan, kuinka iso siitä mahtaisi tulla syyskuun alkuun mennessä. Huhtikuussa menimme rakenneultraan, jossa kaikki näytti hyvältä. Lääkäri oli vihainen neuvolalle, missä ei oltu huolehdittu hänen mielestään tarpeeksi tilanteestani. Niinpä hän selosti nopeasti ja asiallisesti kaksosraskaudesta ja synnytyksestä, vaikka se olisi ollut kuulemma neuvolan tehtävä. A-vauvan asennosta riippui, pystyisikö synnyttämään normaalisti. B-vauvan asennosta ei ollut niin väliä - se voitaisiin vetää tarpeen tullen vaikka jalasta. Kuulostipa kivalta.

Emme rakenneultrassa osanneet päättää, halusimmeko tietää sukupuolet vai emme, joten säästimme sen päätöksen myöhempiin ultrakuvauksiin, joita oli luvassa noin kerran kuussa. Jostain syystä minulle oli kuitenkin jo varhain selvää, ettei meille ainakaan kahta tyttöä tulisi. Toinen vauvoista oli vilkas liikkeissään kokoajan ja toinen äityi sähläämään tavallisesti vasta Kymppiuutisten aikoihin. Pääsiäisenä menimme Lappiin hiihtolomalle. Mäki ja Telemark-kurvit saivat kohdaltani jäädä, mutta hiihtokilometrejä sain kerrytettyä jonkin verran. Laturetkiä varjosti jatkuva pissahätä, joten ensimmäinen kysymykseni reittiä suunnitellessamme oli aina: "Onko siellä vessaa?" Pääsiäiseen loppuivatkin sitten urheilut.

Odotuksen aikana ajatukset ja tunteet vaihtelivat hetkittäin. Useimmiten mietimme kauhunsekaisin tuntein, että mitenhän me tästä oikein selviämme, kun yksi on jo ennestään ja hänellekin pitäisi ehtiä olemaan äitinä ja isänä. Välillä muistelimme huvittuneina monikkoperheisen ystäväpariskuntamme kommentteja: "Juu, ei meille tarvitse mitään kahveja keitellä. Ei me ehditä niitä kuitenkaan juomaan."

"Ne ihmiset on valittu, ketkä saavat kaksosia"

Muistan, kun joitakin vuosia sitten katselin huvittuneena keittiömme ikkunasta ulos naapurin kaksostyttöjen järjestämää draamaa: toinen juoksi äidiltään karkuun tielle ja toinen naapurin aidan läpi pihalle. Nyt ei enää niin huvittanut. Meille olisi luvassa samanlaista showta. Toisaalta taas podin syyllisyyttä omista kauhuskenaarioistani, koska olihan meitä kohtaamassa tuplaonni. Mitä minä oikein pelkään ja panikoin, kun olin kuitenkin onnellisesti raskaana. Lähipiirissäni oli ollut lapsettomuutta ja olin joutunut kohtaamaan myös siihen liittyvän tuskan ja ahdistuksen. Ajatukseni kuitenkin muuttuivat radikaalisti, kun eräs työkaverini sanoi minulle: "Kuule, Salla, ne ihmiset on valittu, ketkä saavat kaksosia." Hänellä oli kokemusta kaksosena olemisesta ja suvussa oli kuulemma muutenkin läjäpäin kaksosia. Ne olivat parhaat kannustussanat, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä hetkestä lähtien ajattelin olevani "valittu".

Toukokuussa alkoivat supistukset. Minun, joka olin tottunut kävelemään reippaasti turhia löntystelemättä, piti taas totutella uuteen vauhtiin ja aikatauluun. Maisemiakin ehti taas katselemaan. Välillä suututti, kun äitini ihmetteli, miten minä olin esikoista odottaessani ollut niin loistokunnossa ja hehkuva ja nyt valittelin oloani jo monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Niin se vaan oli, että tämä raskaus oli aivan eri luokkaa kuin ensimmäinen. Kätilöopistolla kysyttiin aina hyvin herkästi, jaksoinko olla vielä töissä. Vakuuttelin pystyväni hoitamaan hommani vielä ihan hyvin, koska pääasiassa istuskelin.

Toukokuun lopussa aloin olla jo aika iso. Satuin samoihin aikoihin löytämään laskettelutakin taskusta vanhan hissilipun vuodelta 2006, jolloin odotin esikoistamme. Katselin lipun päivämäärää ja ihmettelin, että olin täsmälleen samoilla viikoilla ollut vielä laskemassa mutkamäkeä! Nyt näytin jo lähinnä jumppapallolta, eikä minulla olisi ollut asiaa enää mäen lähellekään. Toukokuussa kävimme myös pari kertaa monikkoperheyhdistyksen perhevalmennuksessa, koska ajattelimme, että joku koutsaus tässä nyt varmaan olisi paikallaan. Ne pari kertaa olivat antoisia, ja oli muutenkin hauska nähdä, että olihan meitä hämmentyneitä monikkoäitejä ja -isiä muitakin.

Sinnittelin töissä viikolle 30 asti. Aikaisemminkin olisi voinut sairauslomalle jo jäädä, koska pitkät päivät istuen ottivat voimille. Pari viimeistä päivää tein töitä kellon ympäri, eikä se kyllä tehnyt hyvää kenellekään meistä kolmesta. Sairauslomalle päästyäni sain vimmaisen pesänrakennuspuuskan. Minulla oli viikko aikaa laittaa koti kuntoon vauvoja varten ja ostaa kaikki mahdollinen, ennen kuin esikoisemme aloittaisi viiden viikon kesäloman kanssani. Järjestelin kotiamme, ostelin kaiken maailman hyllyjärjestelmiä, siivosin ja touhusin. Pelkäsin, että olin aloittanut liian myöhään, sillä monet kaksoset syntyvät aikaisin.

Seuraavat viisi viikkoa olivatkin sitten todella rankkoja. Kolmevuotias pikku Tarzanimme osasi hyödyntää äidin olotilan hyväkseen. Onneksi isovanhemmat auttoivat paljon, muuten olisin varmasti ollut sairaalassa synnyttämässä ennen aikojani. Iltapäivisin poikani katsoi kiltisti pitkäkestoisinta lastenelokuvaa, Viirua ja Pesosta, kun minä pötkötin päiväunia, jotta olisin jaksanut iltaan asti. Sen verran rankkaa kolmivuotiaan perässä juokseminen oli, että heinäkuussa hemoglobiiniarvoni yhtäkkiä romahtivat. Yhtään päivää ilman rautatablettia ei siis saanut olla. Oloni alkoi muutenkin olla tukala suuren kokoni vuoksi.

Kuva: Istockphoto
Raskausarpia alkoi tulla viikon 32 jälkeen aina yksi päivässä, ja niitä minä turhamaisesti kauhistelin joka ilta peilin edessä. Muutenkin järjetön paisuminen hirvitti minua aina, kun peiliin katsoin. Tuntui siltä, että napa rutisi - sanan varsinaisessa merkityksessä.

Heinäkuun lopussa aloin olla jo vakioasiakas Kätilöopistolla, kun ultrat tihenivät. Istuin tutkimushuoneessa sydänkäyrälaitteessa pitkiä aikoja, koska vauhtivauvamme olivat niin nopeita liikkeissään, etteivät kätilöt saaneet asennettua anturoita kohdilleen.

Sukupuolia emme tienneet vieläkään, mutta minulla alkoi olla melko vahva tunne siitä, että saisimme pojan ja tytön.

Yöt alkoivat olla ankeita. Elokuun alkupuolella, kuukautta ennen laskettua aikaa, olin jo melkein tippa silmässä kysynyt lääkäriltä, että eikö siellä nyt ole mitään merkkejä kypsymisestä. Kaikki oli kuitenkin kokoajan kunnossa ja minun piti vain kestää. Onnistuin jotenkin aina näyttämään reippaalta ja hyvinvoivalta, ja olihan se helppoa, koska minulla ei ollut mitään turvotuksia tai muita vaivoja. Vaikka olin siirtynyt jo kiloissa 80 paremmalle puolelle, näytin melkein normaalilta takaapäin - huippumallilta, kuten itse asian ilmaisin.

A-vauva oli perätilassa ja se saattaisi tarkoittaa suunniteltua sektiota

Samoihin aikoihin myös selvisi, että A ja B olivat vaihtaneet asentojaan niin, että B olikin nyt A ja entinen A oli B. Lääkärin tätä selostaessa, olin jo ihan sekaisin A:sta ja B:stä ja niiden paikoista. Oleellista oli kuitenkin se, että uusi A oli perätilassa ja se saattaisi tarkoittaa suunniteltua sektiota.

Olin erittäin ahdistunut leikkausajatuksesta. Soittelin sektion kokeneelle lääkäriystävälleni pitkiä puheluita, ja hän yritti kertoa faktat ja psyykata minua, jos sektioon joutuisin. Seuraavat viikot olivatkin pelkkää makoilua. Yöllä vaeltelin pitkin huoneita puhelin kädessä ja mietin, pitäisikö minun soittaa jo sairaalaan. Supisteli välillä monta tuntia epäsäännöllisen säännöllisesti ja vauvat liikkuivat paljon.

Olo oli mitä karmein, kun joka paikkaan koski ja supistukset olivat jo varsin tuntuvia. A:n perätilan takia joutuisin ambulanssikyydillä sairaalaan, jos synnytys alkaisi. Se tietenkin lisäsi jännitystä entisestään. Supistukset kuitenkin aina loppuivat ja palasin vaellusreiteiltä takaisin sänkyyni.

Elokuussa kävin jo joka viikko ultrassa. Viikon 38 aikana olin jo niin valmis synnyttämään, että melkein rukoilin Kätilöopistolla synnytysaikaa. Oli vaikea enää pidätellä itkuakaan, kun olo oli "liian iso". Vauvat liikkuivat vielä paljon, ja viimeisimmässä ultrassa selvisi, että myös B oli kääntynyt perätilaan. Pystyin sanomaan sen hetken, jolloin asento oli vaihtunut, koska yksi yö oli mennyt jo melkein synnyttäessä. Siis toinen vauvoista oli kyennyt kääntymään vielä viikon 37 jälkeen!

Lääkäritkin alkoivat olla sitä mieltä, että sektioaika tässä nyt pitää ilmeisesti varata, koska äiti alkaa olla niin tuskissaan. Oli keskiviikko ja vaihtoehtoaikoina olivat perjantai ja maanantai. Sanoin heti, että perjantai ehdottomasti, enempää en kestä. Mieheni havahtui tästä päivämäärästä ja älähti, ettei muka ehtisi tekemään kaikkia juttuja töissä ennen lomaa! Melkein kiljahdin hänelle, että se on perjantai, pkele! Saimme siis sovituksi elokuun 21. päivän aamun. Ylipäätään oli hassua, että ihmisen syntymäpäivän pystyi päättämään etukäteen. Tuntui jotenkin luonnottomalta. Sektio kuitenkin peruuntuisi, jos A päättäisikin vielä kääntyä seuraavan parin päivän aikana. Kaikki siis oli vielä mahdollista.

Alkoi viimeistelyharjoitus. Sain sairaalasta ison kasan papereita, joissa selostettiin leikkaukseen liittyvistä toimenpiteistä ja kaikesta muusta mahdollisesta. Soittelin lääkäriystävälleni, joka selitti selittämistään samoja asioita, jotka olin jo aiemmin kuullut, mutta jotka halusin vielä kuulla uudestaan. Olin aika kauhuissani leikkauksesta, sillä en ollut ikinä ollut missään operaatiossa. Muutenkin toiminnan naisena olin pettynyt siitä, etten saisikaan synnyttää normaalisti. Toisaalta vaihtoehtoja ei olisi, jos molemmat olisivat perätilassa.

Sektiopäivän aamuna vietimme mieheni kanssa hilpeitä hetkiä sängyssämme, koska minulle piti laittaa ennen sängystä nousua tukisukat jalkaan veritulppariskin vuoksi. Mieheni ähersi sukkien kanssa ja minä yritin olla hyllymättä. Näky olisi ollut varmasti hyvän kotivideon arvoinen. Eteisessä otettiin vielä viimeiset kuvat koko komeudesta ja sitten menoksi.

Olimme sairaalassa aamuseitsemältä, jossa meidät otti vastaan oma kätilöni. Minusta otettiin viimeiset verikokeet, sain sairaalavaatteet ja alkoi taas sydänäänien metsästys. Niitä ei lopulta löytänyt kuin leikkaava lääkäri, joka samalla varmisti, että leikkaus toteutuisi: molemmat olivat pysyneet perätilassa. Minut siis leikattaisiin viikolla 37+6. Leikkaussalissa ystävälliset hoitajat ja

lääkärit selittivät minulle kaiken niin hyvin kuin taisivat. He myös näkivät kuinka peloissani olin ja helpottivat empaattisuudellaan oloani. Minä, joka normaalisti puhuin vaikka sähkötolpalle, olin kerrankin hiljaa ja vastasin vain, jos jotain kysyttiin. Keskityin psyykkaamaan itseäni. Lisäksi jännitin myös sitä, miten mieheni selviäisi pyörtymättä leikkaussalista.

Puudutuspiikin jälkeen olin syvästi huojentunut, koska se ei tuntunutkaan niin pahalta kuin olin kuvitellut. Hassua, että yhden räväkän normaalisynnytyksen jälkeen sitä voikin pelätä niin hysteerisen paljon yhtä pistosta. Puudutusaine alkoi nopeasti vaikuttaa ja olo oli muutenkin tosi epätodellinen: olin täysin toisten käsissä, eikä minulta odotettu mitään tekoja. Toisaalta olinhan jo hommani hoitanut hyvin tähän saakka kantaessani kahta vauvaa sisälläni. Hoitajat operoivat alaruumiini kanssa, desinfioivat mahaani ja asensivat kanyylin. Kasvojeni ja muun vartalon väliin laitettiin kangas, jotta välttyisimme itse operaation näkemiseltä.

Mieheni saapui saliin oman kätilöni kanssa ja vaikutti varsin reippaalta. Ennen kello yhdeksää pääsimme aloittamaan. Minä vain makasin ja odottelin tilannekatsauksia. Kuulin, että vatsanpeitteitä on useita kerroksia ja kestää hetken, ennen kuin päästään kohtuun käsiksi. Ihmettelin itsekseni, miten käsittämätöntä oli, että jollain aineella saadaan kipu poistettua, mutta tunto säilytettyä. Siinä maatessani tuntui vain todella absurdilta koko tilanne. Leikkauksen alettua lapsivedet roiskahtivat lattialle. Kuulosti siltä kuin ämpärillinen vettä olisi kaadettu lattialle, ja lääkärien ja hoitajien lahkeet taisivat kastua. Kuulinkin heti, että lapsivettä oli paljon. Tein samalla omaa diagnoosiani, että siksi vauvat varmaankin pystyivät liikkumaan kohdussani vielä viimeiselle viikolle asti.

Oloni oli kuin tieteisleffan uhrilla, kun lääkäri kalasteli sisuksieni uumenista toista vauvaa

Hetken päästä klo 9.02 lääkäri nosti ensimmäisen vauvan näkyville ja onnitteli meitä poikavauvasta. Hoitajat saivat vauvan kapaloitavakseen ja sillä aikaa lääkäri alkoi keskittyä toisen vauvan syntymään. Oloni oli kuin tieteisleffan uhrilla, kun lääkäri kalasteli sisuksieni uumenista toista vauvaa. Katsoin miestäni kauhuissani, kun heiluin leikkauspöydällä ja ihmettelin, että mikä härdelli siellä oli alkanut.

Vihdoin toinenkin vauva, pikkuruinen tyttö, nostettiin näkyville klo 9.05. Selvisi myös, että tyttö oli luiskahtanut pojan syntymän vuoksi selkä leikkaushaavaan päin ja siksi häntä jouduttiin kaivelemaan ronskimmin ottein. Mieheni oli valmistautunut kahden pojan syntymään ja olikin ihmeissään tytöstä. Minä olin taas ollut oikeassa luottaessani vaistooni. Tyttökin kapaloitiin ja sitten molemmat vauvat tuotiin hetkeksi verhon tälle puolelle. Siinä ne nyt sitten olivat, meidän marjamme, jotka syntyivät sadonkorjuun aikaan! Sattumalta Helsingissä oli myös Taiteiden yön aamu, jonka me olimme avanneet hienosti luomalla omat taideteoksemme!

Mieheni pääsi vihdoin hommiin kätilön ja vauvojen kanssa ja minä jäin kurottavaksi leikkaussaliin. Puudutusaineet kutittivat nenääni ja välillä tuli paha olo verenpaineen laskusta. Pääsin pariksi tunniksi heräämöön odottelemaan puudutuksen häviämistä. Anoin hoitajalta vettä mukin toisensa perään, sillä en ollut saanut juoda mitään koko yönä enkä aamuna. Heräämössä kuulin myös, että vauvat olivat hyvin eri kokoisia: poika 3140 g ja 49 cm ja tyttö 2325 g ja 45 cm. Ihmettelimme isoa kokoeroa hoitajan kanssa, mutta kaikki oli ainakin näyttänyt olevan hyvin. Toipumiseni lähti heti hyvin vauhtiin, kohtu supistui hyvin.

Osastolle päästessäni sain nähdä vihdoin lapseni ja mieheni, jolla oli mennyt aika kahta vauvaa hoidellessa ja soitellessa uutisia vanhemmillemme. Aika nopeasti myös ne anotut vesimukilliset tulivat ylös, kun olin ahneena juonut liikaa. Koko ensimmäinen päivä meni sumussa, kun en voinut nousta ja nenää kutitti puudutusaineen vaikutuksesta aivan hervottomasti. Leikkaava lääkäri tuli iltapäivällä kertomaan minulle leikkauksen sujumisesta ja selostamaan toipumisohjeita. Hän kertoi, että mahdollinen syy vauvojen suureen kokoeroon saattoi johtua tytön istukan ja napanuoran välissä olevasta möykystä, joka oli varmuuden vuoksi lähetetty patologille. Sieltä soitettaisiin tuloksista muutaman viikon kuluessa.

Huolestuin tietenkin heti, mutta lääkäri vakuutti, ettei olisi syytä huoleen. Illalla osaston iltahoitaja tuli kysymään, josko olisin kiinnostunut omatoimisesta iltapesusta käytävän vessassa. Olo oli tosi kipeä, enkä käsittänyt, miten pääsisin kävelemään, kun istumaan nouseminenkaan ei oikein meinannut onnistua. Sinne minä kuitenkin sisukkaasti kävelin seiniä pitkin ja luulin kuolevani joka askeleella. Selkäni oli myös järjettömän kipeä, kun liikkumisen painopiste oli taas muuttunut. Se tuntui oudolta, sillä selän kanssa minulla ei ollut ollut ongelmia koko raskauteni aikana. Olin suorastaan järkyttynyt, miten huonossa kunnossa sitä voikaan olla leikkauksen jälkeen. Edellisen synnytyksen jälkeen olin ollut jo kuuden päivän jälkeen festareilla keikalla lauluyhtyeeni kanssa! Nyt ei taitaisi laulu irrota ihan vähään aikaan.

Seuraava, synnytyksen jälkeinen, päivä oli hirvein. Olin todella kipeä, vaikka sain kipulääkettä niin paljon kuin sitä voitiin minulle antaa. Jälkisupistukset olivat hurjia, ja luulin synnyttäväni normaalisti kohta uudestaan. Vauvoja pystyin ihastelemaan vain tuomani peilin avulla, jonka olin keksinyt ottaa mukaan sairaalaan. Illalla paikalle tulivat vanhempamme ja esikoisemme katsomaan vauvoja - ja tuskasta itkevää äitiä. Oli vaikeaa pidätellä itkua, kun esikoisemme oli hämillään äidin kunnosta ja uusista sisaruksista. Onneksi kuitenkin vauvat voivat mainiosti.

Illemmalla mieheni talutti minut vessaan, jonne olin melkein pyörtyä. Oma olotilani sai minut epätoivoon ja olinkin varma, että virun täällä sairaalassa varmaan viikkoja. Päivä päivältä kuitenkin oloni koheni ja kolmantena päivänä jo hiippailin hakemaan itse ruokaa. Vauvojen hoito oli yksin vaikeaa, kun ylösnousemiseen piti valmistautua huolella ja seisomassa ei kyennyt olla kovin pitkään. Onneksi mieheni yritti olla paikalla niin paljon kuin esikoisemme hoidolta ehti ja kätilöt olivat kiireenkin keskellä auttavaisia. Maito lähti nousemaan hyvin ja erään yöhoitajan kanssa opettelin kaksosten samanaikaista imetystä. Näytin melkoiselta meijerilaitokselta ja hoitaja naureskeli ottaessaan kännykälläni kuvia. Joka yö jouduin kuitenkin laittamaan vauvat muutamaksi tunniksi hoitajien huomaan, että pystyin itsekin hieman nukkumaan. Olin tyytyväinen, että vauvat oppivat heti imemään sekä rintaa että pulloa.

Kuva: Shutterstock
Kuudentena päivänä pääsin kotiin, koska pystyin jo hiljakseen kävelemään ja olin onnistunut vakuuttamaan kätilöt, että selviäisimme vauvojen hoitamisesta kotona. Päivä päivältä oloni koheni. Nouseminen oli edelleenkin tosi vaikeaa, mutta muuten alkoi jo helpottamaan. Särkylääkkeitä söin kuitenkin monta viikkoa.

Kävelylenkit alkoivat toisella viikolla siten, että ensin kävelin postiluukulle, sitten naapuritalon ympäri, seuraavana päivänä korttelin ympäri ja hiljalleen pidempiä matkoja. Parin viikon jälkeen kävelin jo hiljakseen kilometrejä.

Kaksosvankkureiden työntäminen oli omansalainen suoritus, kun leikkaushaava oli vielä kipeä. Hiljalleen särky kuitenkin laantui. Kuukausi synnytyksestä kävelin jo reippaasti pitkiäkin lenkkejä. Kolmen kuukauden ikäisinä vauvat lenkkeilivät kanssani jo monta tuntia päivässä, koska toinen heistä on ilmeinen formulakuski eikä suostu nukkumaan kuin liikkeessä.

Olen kokenut kaksi hyvin erilaista synnytystä, joiden ansiosta olen oppinut monenlaista sekä itsestäni että synnyttämisestä. Vaikka leikkaukseen joutuminen harmittikin, on se toisaalta rikastuttanut kokemusmaailmaani ja muistelenkin sitä nykyään, uskomatonta kyllä, ihan positiivisena tapahtumana. Kaikki oli suunniteltua ja ammattilaisten käsissä, lapset olivat terveitä ja minä toivuin hyvin, vaikkei aluksi siltä tuntunutkaan.

Kuva: Elfina Photo Art Elina Manninen
Synnytyksestä on kulunut jo yli viisi kuukautta. Elämme vauhdikasta kaksosperheen elämää, jossa ei juuri muuta tehdä kuin opetellaan syömistä, raivataan sotkua ja kaaosta, puetaan ja riisutaan. Koti on kokoajan kuin selvitystilassa, muttei se haittaa. Meillä on kolme hurmaavaa ja tervettä lasta, joista olemme ikionnellisia. Joinakin ihan tavallisina päivinä saattaa kaiken kiireen keskellä tulla konkreettinen onnentulvahdus, jonka jälkeen tosiaankin tulee mieleen, että me olemme "valitut".

Lue lisää tästä aiheesta:

Kirjoituskilpailun voittajat
   
mama-licious