TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Sätkynukke synnytyssalissa

Tämä kirjoitus valittiin Bebes kirjoituskilpailussa 3.sijalle.

Raskaus oli ihana tunne. Alun ällötyksen jälkeen kaikki meni hyvin ja olin oikein hyvinvoiva. Nautin pallomahastani ja huvittuneena hymyilin ajatukselle, että minusta on tulossa oikeasti äiti! Kuitenkaan en koskaan uhrannut sen koommin ajatuksia synnytykselle, ja neuvolassa sanoinkin, että luotan kätilöihin, he ohjatkoot minua sitten kun se aika koittaa. Kun piti täyttää esitietolomake sairaalaa varten, en osannut kirjoittaa toiveisiin mitään. Miten voin osata toivoa jotain tiettyä synnytystapaa, jos en ole koskaan synnyttänyt? Mistä tiedän, mikä minulle sopii? Taas päätin, että mietin tilannetta sitten, kun synnytys on ajankohtainen. Neuvolan valmennuksessa ajatukset harhailivat remontissa ja työasioissa, enkä saanut ajatuksiani kokoon. Taas lohdutin itseäni, että luen nämä jutut netistä sitten lähempänä laskettua aikaa, niin jäävät mieleen.

Laskettu aika oli 28.6.2008. Paahdoimme talomme ison remontin parissa koko kevään, ja remonttifirman kanssa oli laskettu, että suurin työ on tehty juuri laskettuun aikaan mennessä. Ystävät ja tutut kyselivät kaikkea raskauteen ja synnytykseen liittyvää, ja usein kysyttiin, että onko ollut liitoskipuja tai supistuksia. Mistäs minä tiedän? En ole koskaan synnyttänyt.

Harjoitussupistuksia oli ollut jo pitkään, mutta ne ovat eri asia. Kesäkuun 8.-9. päivät maalasin 4,7m korkeaa porraskäytävän seinää telalla, jossa oli pitkä teleskooppivarsi. Se oli aikamoista akrobatiaa, ja kiikkumista portaiden päällä. Maalausurakan loputtua ensimmäistä kertaa elämässäni tiesin miltä tuntuu, kun kropan fysiikka tulee vastaan. Päätin, että nyt lepään pari päivää.  Enpä levännyt. Poika syntyi seuraavana päivänä.

Aamuyöllä alkoi särkeä alaselkää. Laitoin tyynyn toisen kankun alle ja käännyin osittain kyljelleni ja jatkoin unia. Parin tunnin päästä oli tarve kääntyä selin. Heti käännyttyäni tunsin, kuinka vauva asetteli jalat vasemman rinnan alle ja oikaisi itseään; työnsi jaloillaan kylkiluihin tukien. Tunsin pään painuvan alaspäin. Ajattelin, että ahaa, noin se sitten lykkii itsensä pihalle, kun on synnytys.

Lähdin keittämään aamukahvia ja mies lähti remonttihommiin. Järjestelin äitiyspakkauksen tavaroita, joita en ollut ehtinyt aiemmin laittaa paikoilleen. Sitten lähdimme rautakauppakierrokselle etsimään tulevaan kylpyhuoneeseen kaakeleita. Alaselkä tuntui jotenkin hellältä ja kipeältä. Iltapäivällä kotiin tullessani tuntui nivusissa ja lantiossa outo kipu, joka iski päälle yllättäen ja laukesi hetken kuluttua. "Eilisen maalausurakan ansiota, paikat jumissa", ajattelin. Noin tunnin kuluttua iski taas kova kipu päälle ja loppui hetken kuluttua. Kun tämä tuli kolmannen kerran, heittäydyin sohvalle ja ajattelin, että kai tässä sitten on levättävä.

Kun kivut tulivat 30-40 minuutin välein, soitin siskolleni, joka odotti neljättä lastaan. Pelko supistuksista kaiveli takaraivossa, mutta olin päättänyt todistaa itselleni, että nämä ovat liitoskipuja."Moi, mulla on nyt varmaan niitä liitoskipuja, eikös ne tässä raskauden loppuvaiheessa ala? Tuntuu tuolla nivusissa ja alaselässä ja lantiossa." Sisko oli hetken hiljaa ja pyysi jatkamaan.

Tarkensin tuntemuksiani, ja puhuimme pitkän puhelun. Lopuksi mainitsin ohimennen, että kipuja on tullut ensin noin tunnin välein ja nyt hieman tiheämpään. Sisko sanoi heti, että ne ovat sitten supistuksia, liitoskivut ei toistele itseään säännöllisesti sohvalla maatessa! Kuittasin asian naurulla ja sanoin, että ei nämä kyllä sitten mitään synnytyssupistuksia ole, koska laskettuun aikaan on 18 päivää, ja kuitenkin menee yli koska olen ensisynnyttäjä. Kaikki olivat sanoneet, että ensisynnyttäjillä menee aina yli lasketun ajan. Lähisuvussakaan ei tietääkseni yksikään vauva ole syntynyt etuajassa, päinvastoin.

Soitin neuvolaan saadakseni tukea kannalleni."Kyllä nuo supistuksilta kuulostaa. Kuuntele kroppaasi, tiedät kyllä sitten, koska sairaalaan tulee lähteä. Voihan se olla, että supistukset johtuvat siitä maalauksesta ja laantuvat itsestään, mutta jos eivät laannu niin sitten lähdet synnyttämään", neuvolasta vastattiin.

No, lähdimme vielä pariin kaakelikauppaan, laatoittaja oli tulossa loppuviikosta ja kaakelit piti saada hommattua. En edelleenkään uskonut, että vauva syntyy. Kauppakierros kesti pari tuntia, ja viimeisessä paikassa etsin jo paikkoja, joista saan tukea, kun kipu tulee. Lopuksi ryntäsin kaupasta ulos ja juoksin autoon, jossa makasin etupenkki alas vedettynä, jalat kojelaudalla. Ajoimme kotiin ja soitin sairaalaan. Kätilö kuunteli asiani ja kysyi, oletko ensisynnyttäjä. Vastasin olevani ja sain neuvot:

Voit tulla tänne, jos

1) lapsivesi tulee, tai

2) tulee verta, tai

3) et enää kestä kipua ja supistukset ovat tiheitä, säännöllisiä ja kovia.

Soittaessani supistukset tulivat 4 minuutin välein.

Ilta oli hektinen ja sekava. Kumpikaan ei uskonut, että tämän kaaoksen keskelle nyt syntyy vauva. Keittiöön tuli vain kylmä vesi, eikä meillä ollut kylpyhuonetta, vessaa eikä makuuhuonetta. Laatoittaja kun oli tulossa loppuviikosta. Rupesin kellottamaan supistuksia ja niiden kestoja. Sitten annoin periksi ja soitin toiselle siskolleni: "Terve, en varmaan tule ylihuomenna hoitamaan teidän eläimiä, kun mä ehkä lähden synnyttämään." Sisko oli ihmeissään. Kerroin, että supistuksia tulee 3-4 minuutin välein, jolloin siskoni huusi: "Hullu! Painu nyt sinne sairaalaan, mä olin tossa vaiheessa jo synnytyssalissa!!!"

Lähdin ulkosaunalle suihkuun, kuuma suihku kuulemma helpottaa oloa. No, se pahensi supistuksia ja lensin kontilleni lattialle. Kun sain itseni raahattua kaivinkoneen myllertämän pihamaan läpi takaisin sisälle, sanoin miehelleni, että kai tästä on sairaalan lähdettävä. "Oletkos ihan varma? Ei hitto... siis oikeesti?" Olin yhtä ihmeissäni. En täyttänyt kätilön antamia kriteerejä: lapsivesi ei ollut tullut, eikä myöskään verta. Supistuksetkaan eivät olleet säännöllisiä. Ja kivutkin kestin, vaikka ne olivat rajuja.

Matkalla sairaalaan mieleeni muistui kaikki kertomukset siitä, kuinka ensisynnyttäjät ovet menneet sairaalaan ja kohtu on ollut auki ehkä neulan kärjen verran. Sanoin, että meidät varmaan passitetaan yöksi kotiin, ja jos saan sinne jäädä, niin vauva syntyy kuitenkin vasta joskus vuorokauden päästä. "Hyvä että otin eväät mukaan, jos menee pitkään" mieheni vastasi.

Saavuimme sairaalaan klo. 21.30, tuolloin kohtu oli 3-4cm auki. Olin tarkkailuhuoneessa piuhat mahassa ja kätilö kyseli tietoja. Supistusten aikana meinasin tippua sängyltä, ja kätilö rauhoitteli. Hän kysyi kivunlievitys- ja synnytystoiveista. Vastasin, että kaikki käy, luotan ammattitaitoosi, tee kuten parhaaksi näet. "Lähden valmistelemaan synnytyssalia ja pyydän epiduraalin, palaan kohta".

Kun kätilö palasi 15-20 minuutin kuluttua, roikuin sängyn reunoissa kaksin käsin rystyset valkoisina, jotta en olisi tippunut, kun supistus tulee. Kätilö katsoi rimpuiluani ja kysyi, että onko sellainen paineen tunne alapäässä? "On ollut kokoajan!" kiljuin tuskissani. Kätilö teki uuden tutkimuksen ja tokaisi: "Herranjestas, kohtu on kokonaan auki ja vauvan pää tuntuu tässä! Nyt lähdetään synnyttämään." Sitten mentiin.

Synnytyssalissa sain nopeasti ohjeen ilokaasulle ja paniikissa pöristelin maskia ihan miten sattuu. Muutaman kerran jälkeen kätilö sanoi, että unohda se ilokaasu, tuosta ei ole mitään apua, ja jatkoi: Seuraavaksi kun tulee supistus, niin ponnistat. "Mitä?! Entäs se epiduraali??" uikutin supistusten lomassa. "Nyt ei ehditä antaa epiduraalia, koska vauvaa syntyy nyt!" vastasi kätilö. Samassa tuli supistus. Sätkin ja potkin ja kiljuin; sekä kivusta, että kauhusta. Eihän mulle voi käydä näin?! "Enkö saa mitään kipulääkettä?" mongersin järkytyksestä sekaisin.

Taas tuli supistus ja kätilö käski ponnistamaan. Sätkin, potkin ja kiljuin. Yritin miettiä, että mitenkäs se ponnistus siellä valmennuksessa neuvottiin. En muistanut yhtään mitään. Päässäni pyöri vain järkyttävä ajatus siitä, että en saa kivunlievitystä. Muutaman supistuksen jälkeen kätilö tokaisi napakan nasevasti: "Voit kyllä huutaa mun puolesta niin paljon kuin sielu sietää. Tiedän, että se sattuu. Mutta jos käyttäisit sen energian ponnistamiseen, niin tämä vauva olisi nopeammin ulkona ja tämä tukala tilanne ohi." Vastasin, etten voi ponnistaa kun sattuu! Kätilö ilmeisesti arvasi, ettei minulla tuossa paniikkitilassa ollut hajuakaan miten ponnistaa, joten hän neuvoi minulle ponnistuksen ja sanoi, että "usko pois, kun supistus tulee, niin se kipu lähtee siinä ponnistaessa! Nyt tsemppaat, että saadaan tämä tummatukkainen vauva täältä ulos!"

Supistus tuli, ja päätin, että nyt mä sulle kuule ponnistukset näytän! Ponnistin niin paljon kuin lähti. Olin tyyni. Sätkynukke- vaiheesta ei ollut tietoakaan, ja kiljumiseenkin menneen energian päätin kohdistaa ponnistamiseen. Sain kehut ja se tuntui hyvältä. Ja uskomatonta kyllä, supistuskipu lähti, kun ponnistin.

Muutaman kunnon ponnistuksen jälkeen tunsin piston alapäässä. Taisi olla puudutus. Hetken kuluttua tuli supistus. Ponnistuksen jälkeen kätilö nappasi skalpellin ja sanoi, että pakko auttaa vähän. Tunsin kuuman viillon, ja samassa tuli taas supistus ja aloin ponnistamaan uudelleen. Ja sitä seuraavalla ponnistuksella poika syntyi. Synnytyssalin täytti tästä eteenpäin pojan huuto, äiti vaimeni onnesta sekavassa mielentilassa. Koko tämän railakkaan episodin mieheni pysyi sängyn vieressä, ja väisteli parhaansa mukaan sätkiviä raajojani tai kätilöä, joka joutui useaan otteeseen vaihtamaan paikkaa sängyn eri puolilla.

Ponnistusvaihe kesti 15 minuuttia. Sain lapsen ihoani vasten ja olin sekavassa olotilassa. Synnytinkö nyt ihan oikeasti? Ja ilman kivunlievitystä? Kuuntelin vauvan hengitystä ja katselin maailman ihaninta pientä poikaa. Kätilö selitti, että mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta en oikein ollut vastaanottavaisella tuulella, kunnes alettiin tikkaamaan episotomiaa. Silloin havahduin ajatusteni pyörteistä, sillä tikkaaminen tuntui inhottavalta. Se ei sattunut, eikä tikattavaa ollut paljon, mutta tuossa vaiheessa olisi tehnyt mieli potkaista kätilö pois ja sanoa, että anna nyt jo mun haarovälille rauha. Jostain syystä sanoin kuitenkin kätilölle, että anteeks kauheesti, kun mun varpaat on ihan maalissa, ollaan tehty remonttia. Kätilö nauroi ja sanoi, että no sillähän ne lapset syntyy eikä sohvalla makaamalla!

Kuva: H. Rajala

Kätilö neuvoi imetyksessä. Yritin ounastella, miltä se mahtaa tuntua, sillä en ole koskaan sietänyt edes itse kunnolla koskea nännejäni. Aluksi imeminen ei sujunut, mutta rintakumin avulla vauva sai kunnon otteen ja oli rinnalla lähes 15 minuuttia. Imetys tuntui hyvältä, ja olin siitä innoissani.

Kello oli 00.30, kun kätilö vei minut ja vauvan osastolle. Kiittelin kätilöä kärsivällisyydestä kiljumiseni ja sätkimiseni suhteen. Kun osaston hoitaja tuli luokseni, kyselin ensimmäisenä kipulääkkeitä. En ollut kipeä, mutta kai se oli joku henkinen paikkaus sille, että jouduin synnyttämään ilman mitään kivunlievitystä. Mies lähti kotiin syömään eväitä. Nukahdin noin tunnin kuluttua, ja heräsin useaan kertaan kuuntelemaan, hengittääkö vauva. Vauvan sänkyä ei saanut ihan oman sängynpäätyni viereen, joten aamulla, kun hoitajat tulivat huoneeseen, heräsin jalkopäädystä, vauvan sänky vedettynä omaan sänkyyni kiinni. Siinä köllötin pylly pystyssä, kuin taaperot konsanaan, naama kiinni vauvan sängyssä. Tämän jälkeen vauva siirtyi minun sänkyyni, ja nukkui vieressäni koko sairaalassaoloajan.

Aamulla mieheni tuli meitä kastomaan, kaakelimallit laukussa mukana. Valitsin siinä aamuimetyksen ohessa kaakelit kylpyhuoneen lattiaan. Mieheni luki muutaman rivin mittaista synnytyskertomustani, ja kysyi ihmeissään, että missä vaiheessa söit mandariinia? Kertomuksessa luki "Äidille mandriini käteen". Repesin hysteeriseen nauruun ja samassa huomasin, etten voikaan nauraa. Näköjään sitä alapään lihaksetkin osallistuvat nauramiseen, koska sattui ihan vietävästi. Hytkyin sängyssä ja nostelin kättäni ilmaan ja sain sanottua, että tämä tippajuttu mun kädessä on mandriini! Luulitko, että kätilö antaa kesken synnytyksen mandariinin käteen ja sanoo, että hyvin menee, syöpä tosta mandariini niin jaksat!

Olen moneen kertaan miettinyt synnytystäni. Sinne mentiin suin päin sotaan, en edes tiennyt miten ponnistaa, kun en viime hetkiin asti uskonut, että vauva oikeasti syntyy vielä. Laskujeni mukaan minulla piti olla muutama viikko aikaa kerrata synnytysasiat. Olin ajatellut, että jos kerran on kivunlievitystä tarjolla, niin miksi joku haluaisi ehdoin tahdoin kärsiä? En minä ainakaan. Nyt todistin itselleni, että ilman kivunlievitystä voi synnyttää.

Asia, jonka takia tällaiseen synnytykseen ajauduin, on luonteeni. En viitsi ajatella ja stressata asioita, ennen kuin ne ovat ajankohtaisia. Lisäksi olen hyvin kuuliainen, mitä ohjeisiin tulee. Vielä matkalla sairaalaan podin huonoa omaatuntoa siitä, että menen sinne turhaan. Yritin keksiä, miten perustelisin tuloni, koska lapsivesi ei ollut tullut, enkä vuotanut verta ja kivut kestin. Jos olisin kuuliaisena totellut kätilön ohjeita, lapsi olisi syntynyt kotiin, tai ainakin matkalla sairaalaan. Jos olisin lähtenyt aiemmin sairaalaan, minulle olisi jäänyt enemmän aikaa valmistautua tilanteeseen. Tuolloin olisin todennäköisesti saanut epiduraalin ja synnytyskokemukseni olisi täysin toisenlainen. Mutta koska en yleensä stressaa asioista, ennen kuin ne ovat naaman edessä, synnytin vauhdilla ja sen koommin miettimättä yhtään mitään.

Se on juuri minun tyylinen synnytys. 

Lue lisää tästä aiheesta:

Kirjoituskilpailun voittajat
   
mama-licious