TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Tahtojatyttö taikan syntymä

Raskausaika ja synnytys ovat olleet elämäni ikimuistoisimpia kokemuksia. Tieto tulevasta perheenlisäyksestä kutitteli päivittäin ihanasti mielessäni. Varsinkin lapseni liikkuessa kohdussani ajatus omasta rakkaasta lapsesta oli sanoinkuvaamaatoman kaunista. Toki ajatuksissa pyöri myös pelottavia asioita. Pelkoa herätti tietämättömyys tulevasta. Onko lapsi terve? Miten synnytys sujuu ja miten selviän siitä? Selviääkö vauvani synnytyksestä?

Varsinaisen valmistautumisen synnytykseen aloitin vasta raskausviikolla 30. Jäin silloin töistä pois ja se mahdollisti ajatusten keskittämisen täysin tulevaan suureen ponnistukseen. Hain kirjastosta pinkan kirjoja synnytyksestä, joita luin päivisin, ja öisinkin silloin kun uni ei tullut silmään.

Tieto synnytyksen kulusta rauhoitti mieltäni ja syvennyin yhä enemmän oman mieleni ja kehoni syövereihin. Mitä enemmän luin luonnonmukaisesta synnytyksestä sitä enemmän siitä kiinnostuin. Kirjoitin synnytystoiveita myös paperille ylös. Synnytystoivelistan kirjoittaminen toimi hyvänä keinona valmistautumisessa tulevaan, myös niihin vaikeisiin asioihin. Vaikeat asiat oli ikäänkuin pakko kohdata, kun niistä kirjoitti ylös.

Synnytykseen valmistautumiseeni liittyi myös keskusteluja synnyttäneiden ystävieni kanssa. Heidän kokemuksistaan välittyi ajatus, että synnytyskipuja ei voi kestää ilman lääkkeellistä kivulievitystä. Viesti oli kutakuinkin tämänlainen:”kunhan vain koet NE kivut niin VARMASTI haluat kaiken mahdollisen kivulievityksen”.

No, minä ajattelin, että pysyn avoimin mielin ja otan kyllä tarvittaessa tarjotun kivunlievityksen. Ajattelin salaa mielessäni, siitä kenellekään puhumatta, että luotan kehooni ja yritän selvitä synnytyksestä hyvällä kehon hallinnalla ja suomalaisella sisulla. Toisaalta ajattelin omien ajatusteni, ystävieni kertoman perusteella, olevan naurettavia.

Keskustelimme tulevasta synnytyksestä mieheni kanssa ja kerroin hänelle toiveitani tulevasta synnytystapahtumasta. Minua rauhoitti kovasti ajatus siitä, että mieheni tulisi mukaan synnytykseen. Muuta en häneltä odottanut kuin tukea ja kannustusta. Purin mieltäni myös äitini ja siskoni kanssa. Heiltä sain kannustusta tulevaan. Molempien puheista välittyi ajatus siitä, että ne kivut kyllä unohtuvat heti synnyksen ollessa ohi.

Synnytykseni käynnistyi tasan kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Edellisenä iltana lenkkisaunan jälkeen minulle tuli outo ja paha olo. Totesin tällöin miehelleni, että saa nähdä tuleeko meille yöllä lähtö laitokselle. No kuinka ollakaan! Heräsin yöllä noin puoli kolmen aikaan alaselän kivistykseen ja housujeni kastumiseen. Herätin välittömästi mieheni ja totesin: se on menoa nyt!

Juoksin vessaan liruttelemaan lapsivettä pönttöön, jotta näkisin veden olevan oikean väristä. Soitin viipymättä sairaalaan. Sairaalasta sanottin, että kotona voidaan olla aamuun asti tai niin pitkään, kun koen kotona pärjääväni. Tässä vaiheessa mieheni kysyi unenpöpperöisenä, että: ” onko vielä mahdollista, että vauva ei synnykään nyt?!” Minä siihen toteamaan, että:” ei rakkaani vauva syntyy kyllä varmasti vuorokauden sisällä!” ” No mikäs siinä sitten” , totesi mieheni ja kysyi vielä: ”ehtiiköhän sitä juomaan kahvit?” Minä totesin siihen, että: ”eiköhän me ehditä, kun nyt heti keitetään.”

Uskomattomin juttu mielestäni on se, että aloin huolehtia jääkaapissa olevia kananrintafileitä, jotka ehtisivät mennä pilalle ollessani sairaalassa. Ehdotinkin aamukolmelta miehelleni, että voitaisiinko me kypsentää kanat nyt niin ne eivät menisi pilalle! Onneksi mieheni esti aikeeni ruoanlaitosta keskellä yötä ja synnytykseni ollessa käynnissä!

Supistukset alkoivat veden menon jälkeen melko voimakkaina. Supistukset aiheuttivat pahaa oloa ja oksensinkin juuri syömäni varhaisen aamiaisen ulos. Voimakkaat vilunväristykset ja vapina
supistusten aikana naurattivat minua alkuun. Ajattelin, että on se nyt kumma, kun ei meinaa paikalla pysyä. Supistuskipuun minua helpotti kävely, konttausasennossa keinuminen ja kuntopallon päällä keinuttelu.

Reilu tunti veden menosta alkoi supistusten aikana lapsiveden lisäksi tulla verta, jota tietenkin säikähdin kovasti. Soitin laitokselle kysyäkseni onko se normaalia. Siellä vastattiin, että kohdun alkaessa aueta tulee myös veristä vuotoa, joten olkaa vain rauhassa kotona. Tämän jälkeen en pystynyt olemaan kotona kuin tunnin.

Lähdimme laitokselle n. 3 tuntia veden menon jälkeen. Supistukset olivat tässä vaiheessa niin voimakkaita, että liikkuminen supistuksen aikana oli hyvin vaikeaa. Huutaminen supituksen aikana oli helpottava kokemus!

Meidät otti vastaan nuori naiskätilö, joka ihmetteli kivuliaan näköisiä supistuksiani. Tai ihmetystä aiheutti todennäköisesti se, että supistusten alkamisesta oli vajaa kolme tuntia ja minä huusin kuin hyeena. Alkututkimuksen jälkeen todettiin vauvan voivan hyvin ja kohdunsuun olevan auki 8cm! Emme mieheni kanssa ikinä unohda kätilön ilmettä, kun hän tutki alapäätäni ja totesi: kuulkaanhan tämä on auki jo 8cm, vauva syntyy ihan kohta! Lähdetäänpäs suoraan tuonne salin puolelle!

Viimeiset kaksi senttiä olivat tuskaliata. Aivan, kuten kirjallisuudessa kerrotaan siirtymävaihe on vaikea. Silloin meinaa menettää toivonsa ja tukea todella tarvitaan! Mieheni ja kätilö olivat erittäin kannustavia. Kumpikaan ei lähtenyt tyrkyttämään mitään kovia kivunlievitysmenetelmiä, josta olen erittäin kiitollinen. Olisin varmasti niihin epätoivoissani suostunut. Minulle tarjottiin ilokaasua kokeiltavaksi. Siitä oli lähinnä apua hengityksen rytmittäjänä. Aluksi siitä tuli kovin sekava olo, mutta kätilö sääti pitoisuuksia pienemmäksi, jonka jälkeen se toimi loistavasti hegityksen apuna! Kokeilin myös kaurapussia. No, minulle siitä ei ainakaan ollut mainittavaa apua.

Ponnistusvaiheen alkaessa kivun luonne muuttui täysin! Oli aivan uskomatonta miten supistuksen tullessa kipu muuttui kovaksi tarpeeksi ponnistaa. Ja ponnistaminen vei supistuksen aiheuttaman kivun pois. Sitä vaipui ikäänkuin unenomaiseen olotilaan, jossa keskittyi täysin itseensä ja syntymässä olevaan lapseen. Ponnistusvaiheessa supistusten väli kasvoi turhankin pitkiksi, joka aiheutti ponnistusvaiheen pitkittymisen jopa 42 minuuttiin.

Supistuksia vauhditettiin oksitosiinitipalla. Ponnistusvaiheen loppu oli.. no kuvailen sitä epämiellyttäväksi. Alapäässä oli mieletön venytyksen tunne, kun lapseni pää oli puoliksi ulkona. Odotin todella kovasti supistuksen alkamista, jotta saisin ponnistaa lapseni ulos!

Rakas esikoistyttäremme, Taika Maria, syntyi 15.9.2009 klo 8.52. Muistan ikuisesti sen uskomattoman tunteen, kun vatsani lysähti kasaan kuin vesi-ilmapallo puhjetessaan ja lapsi ”lennähti” sairaalapedille aivan valkoisen lapsenkinan peitossa huutavana ja hädissään! Minut täytti valtava halu saada lapseni heti syliini rauhoittumaan. Napanuora oli kuitenkin niin lyhyt, että se täytyi katkaista ensin, jotta lapsen pystyi nostamaan rinnalleni. Mieheni pääsi katkaisemaan nuoran ja kätilö nosti tyttären syliini. Sanoinkuvaamatonta...

Lopuksi todettakoon, että oman lapsen syntymä on jotain niin kaunista, että sitä on vaikea kuvata sanoin. Näin jälkeenpäin olen ollut ihmeissäni synnytyksen nopeasta kulusta kohdallani. Olin koko ajan valmistautunut sellaiseen vuorokauden mittaiseen rypistykseen, mutta kuinka ollakaan kaikki oli ohi n. kuudessa tunnissa.

Haluan rohkaista kertomuksellani kaikkia tulevia äitejä. Luottakaa omaan kehoonne. Se todella on suunniteltu synnyttämistä varten, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Luulen, että omalla kohdallani hyvä valmistautuminen ja avoimen mielen omaaminen johtivat onnistuneen synnytyskokemuksen syntymiseen.
   
mama-licious