TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Onnen hetkiä ja kipeitä kokemuksia

Aloin lueskella synnytystä koskevia asioita, esimerkiksi Aktiivinen Synnytys ry:n nettisivuilta, esikoista odottaessani vuonna 2006. Kiinnostuin luonnollisesta synnytyksestä, koska kuulosti kovasti järkeenkäyvältä, että luonto on asian järjestänyt hyvin ja turhat puuttumiset synnytyksen kulkuun voivat olla pahaksi äidille ja lapselle.

Tietenkin on eri asia jos jotain menee pieleen tai on hyvin hankala synnytys syystä tai toisesta, mutta ns. normaalien synnytysten osalta kaiketi käytetään turhaan lääkkeitä ja muita toimenpiteitä. Lisäksi olen erittäin piikkikammoinen ja jo tipan laitto pelottaa minua kovasti. Uskoisin joutuvani paniikkiin, jos minulle pitäisi antaa epiduraalipuudutus.

Esikoisen synnytys oli käynnistymäisillään, supistukset hiukan epäsäännöllisiä vielä, ja olimme epävarmoina oikeasta ajankohdasta lähteneet sairaalaan mieheni kanssa.  Olin mielessäni toivonut lääkkeetöntä synnytystä, mutta suostuin kuitenkin kätilön ehdottamaan petidiinipiikkiin synnytyksen vauhdittamiseksi. Siitä tuli "pöhnäinen" olo, kipu ei kyllä lähtenyt mihinkään.

Synnytys käynnistyi petidiinin saamisen jälkeen, ja tyttäreni syntyi viisi tuntia myöhemmin. Muuta lääkettä en saanut. Alaselän hierominen ja lämpö helpottivat kipuja. Olin myös vesialtaassa puolisen tuntia, minkä koin todella mukavaksi. Kun tuli ponnistamisen tarve, nousin pois altaasta. Supistusten aikana oli voimakasta kipua, oloni oli kuitenkin ihan mieletön. Taisin päästä melkoiseen synnytysregressioon, koska jouduin niin voimakkaan euforian ja onnentunteen valtaan, että kerran supistusten välissä aloin nauraa pystymättä lopettamaan.

Ponnistusvaihe oli kohtalaisen hankala; se kesti noin tunnin ja tuntui hyvin raskaalta. Supistukset heikkenivät kesken kaiken ja tuntui, etten saa ponnistettua lasta ulos. Lopulta hän syntyi välilihan leikkauksen jälkeen. En tiedä kuinka paljon puoli-istuvassa asennossa ponnistaminen vaikutti ponnistusvaiheen hankaluuteen.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi positiivinen mielikuva, se oli hieno kokemus. Muodostui toive synnyttää mahdollinen toinen lapsi veteen.
Toista lasta odottaessani tiesin, etten halua turhia lääkkeitä tai muita ylimääräisiä puuttumisia synnytyksen kulkuun, mikä kirjattiinkin toiveisiini Kätilöopiston Haikaranpesässä. Haikaranpesän rentoutusryhmässä odottaville äideille kerrottiin äänenkäytöstä synnytyksessä ja tehtiin harjoituksia. Ryhmässä oli vain yksi tapaaminen, jonka koin kuitenkin hyödyllisenä. Olin tutustunut aiheeseen etukäteen lukemalla.

Kävin Bebesin synnytysinfossa vain joitakin päiviä ennen synnytystä. Alun perin olin ilmoittautunut infoon joitakin kuukausia aiemmin, mutta se peruuntui. Onneksi ehdin kuitenkin mukaan.

Synnytys käynnistyi vappuaattona, elettiin vuotta 2009. Raskausviikkoja oli täynnä 38+2, esikoinen oli aikoinaan syntynyt päivää myöhemmin. Supistukset alkoivat kolmelta aamuyöllä ja neljältä tiesin lapsen olevan tulossa. Sytytin kynttilän hämärässä keittiössä ja aloin pakata laukkuun vaatteita ja muuta sairaalaan tarvittavaa.

Soittelin sairaalaan aamun kuluessa supistusten voimistuessa. Sieltä pyydettiin odottamaan rauhassa kotona. Iltapäivällä pitäisi vapautua tilaa Haikaranpesästä, voisin tulla silloin.
Tunsin kuitenkin, että synnytys on käynnissä, joten lähdimme sairaalaan puoli kahdeksan maissa lapsenvahdin saavuttua.

Tullessamme sairaalaan klo 8.10, oli Haikaranpesään saatu ylimääräinen kätilö, ja pääsimmekin sinne. Kohdunsuu oli 6 cm auki. Tunnelma oli rauhallinen ja keskustelin supistusten välillä kätilön kanssa toiveistani. Supistusten aikana pidin vatsallani lämmitettyä jyväpussia, ja mies hieroi ristiselkää. Istuin jumppapallon päällä. Äänenkäyttö auttoi minua rentoutumaan.

Kätilö kertoi vesialtaan olevan vapautumassa pian. Sain antibioottitipan, koska esikoinen sai vastasyntyneenä sepsiksen eli verenmyrkytyksen ja joutui hengityskoneeseen teho-osastolle. Onneksi hän selvisi hengissä ja ilmeisesti vailla pysyviä vaurioita. Infektion aiheuttaja ei selvinnyt, mutta lääkäri määräsi minulle varmuuden vuoksi suonensisäinen antibiootin toisessa synnytyksessä, koska oletettavasti bakteeri oli peräisin synnytyskanavasta.

Tipan laitto oli pahinta koko synnytyksessä. Antibiootin tiputtua pääsin veteen. Kätilö oli mukava ja kannustava. Hän muistutti minua pitämään äänen matalana, kun välillä aloin kirkua supistusten aikana. Synnytys eteni hyvin ja oloni oli hieno. Tunsin supistuskivun voimakkaana, mutta positiivisena, enkä yrittänyt taistella vastaan.

Edelliselläkin kerralla olin kokenut näin, ja kokeillutkin jonkin verran äänenkäyttöä, josta olin kuullut ja lukenut jotakin. Toisella kerralla se sujui kuitenkin helpommin ja luontevammin, varmaankin koska olin lukenut aiheesta kirjoja ja käynyt harjoittelemassa rentoutumista käytännössä. Supistuksen tullessa käytin mielikuvaa, jossa olen vuoristoradan kyydissä ylöspäin, kivun ollessa kovimmillaan huipulla ja sitten vaununi lähtee laskemaan alas.

Ponnistusvaiheen lähestyessä, siirtymävaiheessa, aloin pelätä, mielikuvat pitkästä, raskaasta ponnistamisesta palasivat. Minua itketti, ja hoin, etten pysty tähän. Kätilö oli edelleen hyvin kannustava ja vakuutteli, että pystyn kyllä. Suostuin kalvojen puhkaisuun synnytyksen vauhdittamiseksi. Siitä käynnistyikin ponnistusvaihe, joka kesti yhdeksän minuuttia.

Kolmella ponnistuksella syntyi poikamme veteen klo 10.14. Tällä kertaa ponnistin polvillani ja nojasin käsilläni altaan reunaan. Tuntui helpolta kohdistaa ponnistus oikein, eikä se ollut läheskään niin rankkaa kuin ensimmäisellä kerralla.
Itkin onnesta istuessani vedessä ja pitäessäni vastasyntynyttä poikaani sylissä.
Molemmat synnytykset ovat olleet erittäin positiivisia, voimakkaita, mullistavia, joskin hyvin kivuliaita kokemuksia. Yleensä kipukynnykseni ei ole korkea, mutta synnytyskivun koin aivan eri tavalla kuin muut kivut.

Siihen, että halusin synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti, vaikutti osaltaan myös kammoni piikkejä ja muita toimenpiteitä kohtaan. Kuopus kääntyi perätilasta oikeinpäin vasta pari viikkoa ennen synnytystä. Uskon asentohoidon auttaneen. Pyllistelin iltakaudet sohvalla hartiat alustassa ja takamus pystyssä, ja sitten eräänä yönä tuntui valtava muljahdus. Pari päivää myöhemmin ultraäänessä sitten todettiin vauvan olevan raivotarjonnassa. Olin joutunut käymään mielessäni läpi mahdollisuutta joutua sektioon, jos en olisi saanut synnyttää perätilavauvaa alakautta.  Ajatus oli minusta todella pelottava.

Tämä synnytys meni kuitenkin juuri niin kuin olin toivonut synnytyksen sujuvan. Vauvalta löytyi syntymänsä jälkeen laaja suulakihalkio, eikä hänen imettämisensä ollut mahdollista. Tämä sekä huoli vauvan terveydestä ja tulevaisuudesta aiheutti minulle ja koko perheellemme hyvin vakavan kriisin, ja hain ahdistukseeni ammattiapua. Hyvä tunne ja muistikuvat upeasta synnytyksestä ja lyhyistä onnen hetkistä sen jälkeen auttoivat osaltaan minua jaksamaan läpi rankkojen aikojen.

Molempien lasten syntymien jälkeen koin maailman romahtavan: esikoisen taistellessa hengestään teho-osastolla ja kuopuksen halkion löydyttyä, joten sellaista onnellista aikaa vastasyntyneen kanssa, rauhallista tutustumista ja imetyksen opettelua, josta olin haaveillut, ei koskaan tullut. Seesteinen onni kesti vain hetken vaihtuen huoleen, hämmennykseen, pelkoon ja rintapumpun hurinaan. Kuopus sai sentään olla koko ajan kanssamme.

Synnytyskokemukset palasivat varsinkin vauva-aikoina usein mieleen, välillä vieläkin. Onneksi mielikuvat ovat positiivisia ja antavat voimaa. Synnytyksiä on hyvä muistella, niiden jälkeiset vaikeat hetketkin ovat muistoissa. Onnen hetket ja kipeät kokemukset osana elämää.

   
mama-licious