TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Lukaksen syntymä 24.2.2007 Dallas (rv 38+5)

23.2. olin päiväunilla ja havahduin unesta menkkamaiseen jomotukseen. Nukahdin kuitenkin tyytyväisenä, koska tiesin luonnon vain pehmentävän paikkoja synnytystä varten.  Illan aikana sain kotityöt tehtyä ja sohvalla tv:tä katsellessa huomasin välillä tarkistavani kellosta kuinka harjoitussupistukset tuntuivat tulevan kummallisen tasaisesti ja jopa 5 minuutin välein puoli seitsemän aikaan. Mutta ne eivät olleet voimakkaita, vaan kuin menkkakipuja ja kestivät vain vähän aikaa. Silti taisin silloin ensimmäisen kerran ajatella, että voisiko tämä nyt olla sitä...? En silti uskonut vielä siihen, vaan ajattelin niiden lakkaavan jonkin ajan kuluttua. Päätin kuitenkin aivan varmuuden vuoksi syödä kahdeksan aikaan pari kananmunaleipää, että energiatasot olisivat kunnossa tarvittaessa. Kävin koirien kanssa ulkona ja jatkoin puuhiani normaaliin tapaan.

Doulamme Brenda oli aiemmilla tapaamisillamme neuvonut, että supistusten alkaessa aivan ensimmäiseksi pitäisi juoda kaksi pullollista vettä ja odottaa miten se vaikuttaisi supistuksiin, sillä jos ne olisivat ns. harjoitussupistuksia, ne monesti johtuisivat nestevajauksesta ja veden juominen yleensä saisi ne loppumaan. Oikeat synnytyssupistukset taas vähitellen voimistuisivat juomisesta huolimatta. Join siis vettä, mutta tuntemukset jatkuivat.

Iltakymmeneltä halusin kokeilla ammetta ensimmäisen kerran. En kivun vuoksi vaan ajattelin, että rentoutus voisi lopettaa supistukset jos ne eivät olisi niitä "oikeita". En siis vieläkään oikein uskonut, että synnytyksemme olisi voinut alkaa. Lepäilin lämpimässä vedessä puolisen tuntia ja tuntemukset jatkuivat hiljakseen. Olo oli jännittynyt, mutta rauhallinen. Varttia vaille yksitoista päätin kuitenkin vielä soittaa doulallemme Brendalle, että voisimme ehkä tarvita häntä seuraavana päivänä. Kerroin supistuksistani ja sovimme, että soittaisin aamulla uudelleen jos ne olisivat voimistuneet.

Nikke saapui kotiin, kun lopettelin puheluani Brendan kanssa. kerroin hänelle supistuksista ja halusin hänen käyvän varmuuden vuoksi kaupassa ostamassa minulle mehuja ja meille molemmille eväitä jos jostain syystä lähtö sitten tulisikin eteen. Tuleva isukki parka tietysti heti alkoi hermoilemaan ja melkeinpä kädet tutisten lähti ostoksille. Kotiin hän tuli kolmen (!) kassillisen kanssa ja siinä meillä sitten oli eväitä vaikka muille jakaa. Kauppareissun jälkeen Nikke alkoi kiinnittää autoon turvaistuinta, joka tietysti oli vielä asentamatta. Onneksi se olikin aivan helppo laittaa ja ei vienyt kauaa aikaa. Sen jälkeen halusin lähteä Niken ja koirien kanssa kävelemään ja supistukset jatkuivat säännöllisinä ja vähitellen voimistuen. Ulkona en halunnut enää supistuksen tullessa pitää koiran flexiä kädessä vaan ojensin aina omani Nikelle supistuksen ajaksi ja keskityin kävelemään supistuksen läpi. Kello oli silloin luultavasti noin puoli yksi yöllä.

Kotiin kävellessämme sanoin Nikelle, että nämä supistukset eivät kyllä taida enää loppua vaan nyt taitaakin olla tosi kyseessä. Päätin mennä kylpyyn ja kokeilla auttaisiko vesi rentoutumaan. Nikke aloitti supistusten kellottamisen aamuyöllä 1.12 ja seurattuamme muutaman supistuksen vielä kuivalla maalla, menin ammeeseen. Tunnin verran Nikke istui hievahtamatta altaan vieressä ja merkitsi supistusten kestoja ja välejä muistiin. Supistukset tulivat aika tarkkaan kolmen minuutin välein, mutta olivat vain n. 40 sekunnin mittaisia. Tiesimme, että Birth Centeriin ei tarvitsisi ensisynnyttäjän lähteä ennen kuin 5-1-1 sääntö toteutuisi. Eli supistukset tulisivat viiden minuutin välein, olisivat minuutin mittaisia ja olisivat jatkuneet tunnin ajan. Kahden jälkeen päätimme lopulta soittaa Brendalle, koska supistukset voimistuivat ja ajattelimme, että kun doulan olimme palkanneet, niin järkeväähän häntä olisi sitten myös käyttää.

Brenda saapui meille kolmen aikoihin. Olin silloin aloittanut marssimiseni yläkerrassa makuuhuoneitten välillä ja en juurikaan jaksanut kuin nopeasti tervehtiä häntä. En halunnut keskeyttää  kehittämääni rutiinia kävelemisen ja hengittämisen suhteen, sillä se auttoi minua hallitsemaan kipua. Tai ehkä paremminkin keskittymään kipuaallon ylitse pääsemiseen. Luonto tuntui auttavan siten, että aina muutaman hurjalta tuntuneen supistuksen jälkeen saattoi seuraava olla vaimeampi ja siten ehti aina keräämään tarvittavan määrän voimia jaksaakseen ottaa seuraavan voimakkaamman vastaan. Samoin aina siirtyessäni ammeeseen tai ammeesta pois, supistusten väli piteni aina luonnollisesti hetkeksi, niin että saatoin siirtyä rauhassa seuraavaan paikkaan.

Olin päättänyt kävellä supistusten läpi ja muuten en olisi pystynyt olemaankaan. Unen painaessa silmiäni kokeilin pari kertaa kylkimakuuasentoa sängyssä ja rentoutumista, kun Brenda hieroi jalkojani, mutta se tuntui supistusten voimistuessa täysin mahdottomalta asennolta. En vain pystynyt olemaan niin, vaan koko kroppani jännittyi supistuksen tullessa ja kipu tuntui selvästi voimakkaammalta tai ehkä paremminkin hallitsemattomalta. Jatkoin siis kävelyä. Brendan saapuessa olin jo vaihtanut tavallisen ulospuhalluksen matalaan örinään, jonka tarkoituksena oli pitää leukani, suuni ja kurkkuni mahdollisimman rentona ja se auttoi minua myös keskittymään supistuksen sijasta äänen tekemiseen.

Olin jossain vaiheessa toisen tunnin vielä ammeessa, mutta muuten vain kävelin ja keskityin omissa oloissani. Ammeessa ollessani mieleeni on jäänyt pari asiaa. Brenda kirjoitteli vihkoonsa muistiinpanoja ammeen vieressä ja hengitti välillä kanssani. Hän myös kertoi minulle kaiken olevan hyvin ja sujuvan hienosti. Myös Nikke istui vessassa ammeen vierellä ja nojaili kaapistoon. Hän sanoi minua kauniiksi. Noustessani ammeesta tärisin kuin horkassa ja sain päälleni paksuimman kylpytakkini, josta en sitten luopunutkaan koko synnytyksen aikana ennen kuin vasta vähän ennen kuin aloin ponnistamaan Birth Centerin kylpyhuoneessa. Se oli kuuma kuin mikäkin ja hikoilin, mutta en silti ymmärtänyt/halunnut vaihtaa sitä. En edes Birth Centeriin lähtiessä.

Koko synnytyksen aikana en kaivannut tai edes halunnut ketään siihen lähietäisyydelle, minulle riitti kun tiesin Niken ja Brendan olevan läsnä jos tarvitsin heitä. Keskityin vain itseeni ja omaan tekemiseeni. Kipeänä ollessanikaan en kaipaa kosketusta tai halaamista. Henkinen läsnäolo, tuki ja kannustus ovat minulle tärkeämpiä. Nikke oli jossain vaiheessa keittänyt kahvit alakerrassa ja Brendan näin rapsuttelevan koiria marssiessani edestakaisin. Muuten en juurikaan kiinnittänyt heihin huomiota. Yritin juoda aina kun muistin ja se tulikin tarpeeseen, sillä suuni kuivui valtavasti. Lisäksi kävin vähän väliä vessassa. Melkeinpä jokaisen tai joka toisen supistuksen jälkeen. Pelkkä pytyllä istuminen tuntui hyvältä ja helpotti jollain tavalla oloa. Eteenpäin en pystynyt nojaamaan, mutta siinä oli mukava sulkea silmänsä hetkeksi ja rentoutua. Tuntui melkein kuin olisi nukahtanut aina muutamaksi sekunniksi. Välillä näin pytyssä hieman verta ja limaa eli limatulppa ilmeisesti irtoili vähitellen. Lisäksi säännöllinen virtsarakon tyhjentäminen auttoi paineen tunteeseen ja tarkoitus ainakin oli, että auttaisi myös lasta laskeutumaan.

Kuuden aikaan kysyin Brendalta pitäisiköhän sinne Birth Centeriin soittaa ja ilmoittaa, että olemme jossain vaiheessa tulossa. Olin hyvin tarkkaan painanut mieleeni, että kätilöt siellä toivoivat ei-kiireellisistä synnytysasioista ilmoitettavan vasta puolen yön ja aamu kuuden välin jälkeen. Brenda vastasi, että jos sinusta siltä tuntuu. Olin vain huolissani, että emme menisi sinne liian aikaisin. Olin nimittäin päättänyt, että kotona ollaan mahdollisimman pitkään. Mukavuussyistä ja siksi, että synnytys kuulemma etenee kotona (turvallisessa ympäristössä) kaikkein nopeimmin.

Brenda soitti kätilöllemme Roselle, joka päivysti ja he sopivat, että saapuisimme seitsemän aikaan paikalle. Nikke pakkasi meidän  autoamme ja Brenda keräsi omat tavaransa ja oli minun seuranani. Minä vain kävelin kylpytakissani ympäri yläkertaa, kunnes siirryin alimpaan kerrokseen kavelemään ja odottamaan, että kaikki olisi valmiina. Päätin olla vaihtamatta vaatteita tai siis paremminkin sanottuna laittamatta vaatteita päälleni ja pitää vain kylpytakin päällä. Valtavan kassimäärän pakkaamisen jälkeen, könysin autoon, jossa Nikke laski selkänojaa miellyttävämpään asentoon. Tosin eipä se paljon miellyttävämmältä tuntunut supistuksen aikana... ja niihin joutui kyllä keskittymään aivan erilailla, kun en voinut liikkua ja vaihtaa asentoa.

kuva / o_womenscentre_parlor_210.jpg
Birth Centren sisäänkäynti
Saavuimme Birth Centeriin noin vartin yli seitsemän ja siellä vastassa oli Rose, joka oli laittanut paikat kuntoon. Oli helpottavaa tulla tuttuun paikkaan, jossa meitä odotti tuttu ja turvallinen kätilömme. Hän katseli hetken marssimistani ja pyysi sitten minua pysähtymään, jotta saisi kuunneltua vauvan sydänäänet. Rose kyseli muutaman kysymyksen, joihin Brenda taisi vastata useimpaan, kun jatkoin marssimistani huoneesta toiseen ennen alatutkimuksen tekemistä. Samaan aikaan Nikke purki autolastia. Siinä vaiheessa mietin, että jos Rose nyt sanoisi, että olin vain 3-4cm avautunut niin... huh huijaa! En tiedä miten jaksaisin näin pitkiä supistuksia vielä vaikka kymmenen tuntia. Supistukset olivat tosi lähekkäin ja alkoivat olla varmasti lähempänä sitä puoltatoista minuuttia kestoltaan. En ole varma. Onnekseni Rose totesi minun olevan jo 8cm auki ja olin uskomattoman tyytyväinen, kun tajusin, että loppusuoralla oltiin! Enää noin 1-1,5 tuntia ja siirtymävaihe olisi ohi! Tämän voimakkaammiksi supistukset eivät enää tulisi!

Muistan, marssineeni ympäri synnytyshuoneen sohvia ja divaania entistä päättäväisemmin ja hokeneeni mielessäni, että jos esiäitini ovat tehneet tämän ennen minua, niin kyllähän minäkin tähän pystyisin! Ja melkein tömistäneeni jalkojani nirskuvaa lautalattiaa vasten, kun päätin olla vahvempi kuin mikään supistus! Hoin sitä mielessäni ja tamppasin ympäri huonetta. Nikke oli laittanut Dixie Chicksin soimaan taustalle. Muistan jossain vaiheessa kuulleeni Rosen ja Brendan keskustelevan siitä, että olin ns. surrender-synnyttäjä. Otin vain vastaan mitä annettiin. Eipä siinä paljon valittaminen olisi auttanut! Parempi kuin keskittyi ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti ja jokainen supistus vei kohti maalia.

kuva / womenscentre_main.jpg
Birth centerin synnytyshuone, jossa marssin päättäväisesti edes takaisin

Siirryin jossain vaiheessa Birth centerin ihanan viileään kylpyhuoneeseen vessanpytylle istumaan. Rose kävi vielä avaamassa takaoven ja nautin rauhoittavan viileistä tuulenhenkäyksistä. Olin siellä melkein kokoajan yksin ja vain välillä paikalle saapunut birth assistant Debbie kävi säännöllisesti kuuntelemassa dobblerilla vauvan sydänääniä. Suurimman osan ajasta sain kuitenkin olla ihan itsekseni, sillä kätilöt antoivat minulle vapauden olla kuten halusin ja tuntuivat ymmärtävän tarpeeni olla rauhassa sen kummempia kyselemättä.

Rose tarkasti avautumiseni ja totesi minun olevan täydet 10cm auki ja vain hitusen kohdunkaulanreunaa jäljellä. Hän kehotti minua tekemään pienen harjoitusponnistuksen ja hän painaisi sen samaan aikaan pois sormillaan. Sitten olinkin valmis ponnistamaan, mutta ensin piti odottaa ponnistustarvetta. Bradley-kurssilla oli voimakkaasti painotettu, että ennen ponnistustarvetta ei kannata alkaa ponnistamaan, sillä silloin hukkaa vain voimiansa. Keho ponnistaa niin voimakkaasti apuna, että siitä on suurta hyötyä. Olisi vain odotettava, että keho olisi valmis ja joillain naisilla se saattaisi kestää jopa 20 minuuttia. No, minullapa ei sellaista tarvetta sitten ilmaantunut ollenkaan. Harmi kyllä. Ponnistin muutaman kerran pytyllä ennen kuin kysäisin pitäisikö minun nyt siirtyä ammeeseen, joka oli ollut valmiina jo aika tovin odottamassa siirtymistäni sinne. Rose ja Brenda totesivat, että tee niin kuin hyvältä tuntuu. Siinä kohtaa en osannut heti päättää, koska siirtyminen tuntui taas kovin työläältä vaihtoehdolta, mutta kun en saanut ponnistukseen mitään kunnollista voimaa siinä istualtaan ja tiesin, että minua harmittaisi jälkeenpäin jos en koettaisi vesisynnytystä, siirryin ammeeseen.

Supistukset tuntuivat menettäneen voimansa ja suurimman osan aikaa ponnistusvaiheesta ponnistin vain puolella teholla. Jotenkin pelkäsin ponnistaa kunnolla, kun voimakkaan supistuskivun kadottua tuntui niin helpolta vain olla ja lillua siinä vedessä. Ponnistin yhteen supistukseen hajamielisesti ehkä kerran, kaksi, maksimissaan kolme kertaa ja tietäähän sen ettei siinä edistystä kovin nopeasti tapahtunut. Aloin olla huolissani ja samalla alkoi mieleen nousta pieni paniikki, että en osaa tehdä tätä. Entä jos en saisikaan tätä lasta ulos ja tulisi jokin hätätilanne? Entä jos vahingoittaisin vauvaa hitaudellani? Huoli kasvoi etenkin, kun vauvan sydänääniä mitatessa sydänäänet olivat välillä kovin tiheät ja sitten välillä normaalia hitaammat. Aloin katsella huolissani Rosen, Brendan ja Debbien kasvoja etsien vastausta huoleeni oliko kaikki hyvin ja edistyikö tämä ollenkaan. Niklas onneksi huomasi kasvavan paniikkini ja alkoi tsemppaamaan minua siinä vieressä. Kätilön mainittua pienen tupsun hiuksia näkyvän ponnistaessani, Niklas sanoi näkevänsä hiuksia myös, vaikka oikeasti hän ei nähnyt vielä siinä vaiheessa mitään ja ei ollut edes varma edistyikö koko homma mihinkään suuntaan. Vähitellen aloin minäkin saamaan apinanraivoni takaisin ja aloin vihdoinkin ponnistamaan kunnolla ja täysillä kykyjeni mukaan.

Missään vaiheessa ponnistaminen ei tuntunut täysin luontevalta ja ponnistin kaiken huipuksi naama punaisena ja jännittyneenä vaikka tiesin, ettei niin kuuluisi ponnistaa vaan kasvot ja etenkin suu rentona. Mutta kun ponnistin raivolla ja loppua kohden kokoajan enemmän voimaa käyttäen, kasvojen rentouttaminen ei oikein tuntunut onnistuvan. Teoriaa en siis saanut oikein sovellettua käytäntöön. Missään vaiheessa en kuitenkaan ollut fyysisesti täysin väsynyt. Olin syönyt edellisenä iltana normaalisti ja juonut koko yön vettä ja mehuja ja sitten Brenda syötti minulle ponnistusvaiheessa gatorade jäämurskaa. En siis kärsinyt nestehukasta ja sokeritasapaino oli varmasti myös aika hyvä. Ainoastaan avautumisvaiheessa yöllä kolmen-neljän aikaan minua nukutti, mutta sekin meni sittemmin ohi, kun aamu alkoi kajastamaan ja valoa alkoi tulvimaan ikkunoista. Siitä vasta tajusinkin, että oli aamu. Ajantaju katosi suurimmaksi osaksi, koska keskityin vain juuri siihen hetkeen enkä vilkuillut kelloa.

Ponnistusvaihe alkoi tuntua tehokkaalta vasta aivan lopussa, kun aloin saamaan Lukaksen päätä näkyviin. En tarkalleen muista kuka, mutta todennäköisesti Rose näytti minulle peilin avulla ponnistaessani näkyvää tukkaa ja lopussa näin itsekin -johtuen ponnistusasennostani- pään alkavan tulla esiin ja oli äärettömän helpottavaa nähdä se itse.  Pään tullessa näkyviin en edes miettinyt, että voisin revetä tai pelätä polttavaa kipua, josta oli varoitettu. Ajattelin vain raivoisan riemukkaasti, että kylläpäs minä sittenkin saan tämän lapsen maailmaan ja mitä nopeammin, sitä parempi hänelle! Kuitenkin ponnistin ilmeisen hitaasti ja taukoja pitäen, joten paikat saivat venyä rauhassa. Kun pää oli ulkona, Rose ohjasi Nikkeä ottamaan Lukas vastaan. Nikke pyysi Rosea auttamaan ja yhdessä he nostivat Lukaksen vatsani päälle. Täydellisen pienen pojan! Huoleni oli siis ollut aivan turha, ponnistusvaihe kesti tunnin ja 25 minuuttia, mutta ei ollut huolestuttanut kätilöitä missään vaiheessa. Lukas sai apgar pisteiksi 9-10-10. Minuutti syntymästä vain väri pudotti pisteitä.

Siinä se sitten oli. Pieni, mutta kuitenkin niin yllättävän iso ihminen. Minun rakas masuvauvani, Beavis. En voinut millään käsittää, että siinä hän nyt oli. Se oli ohi. En olisi enää raskaana ja tämä pieni ihminen oli minun. Tai tietenkin meidän. Puolet minua ja puolet Niklasta. Kuitenkin niin täysin oma itsensä heti alusta alkaen. Olin niin pöllämystynyt, että en osannut edes itkeä! Olin vain ja tuijotin. En edes tiedä mitä sanoin. Minun oli niin tarkoitus sanoa jotain viisasta ja hienoa omalle lapselleni, esikoiselleni. Tai edes toivottaa hänet tervetulleeksi tähän maailmaan, mutta en tainnut osata sanoa mitään järkevää. Ja Niklaksen poskia pitkin valui onnenkyyneliä. Olimme vain ihan hiljaa, onnellisia.

Lukas ei itkenyt, kun hänet nostettiin vatsani päälle, vaan hän oli aivan rauhallinen katsellessaan maailmaa ja meitä. Aika pian hänet kuitenkin nostettiin vatsani päältä, koska minun piti siirtyä ammeesta sängylle istukan syntymistä varten.

Siirryin Birth Centerin kylpyhuoneesta isoon sänkyyn, joka itse asiassa oli amerikkalaiseen tapaan niin korkea, että siihen oli viereen asetettu portaat.

kuva / p_sanky_485.jpg
Tuore äiti nauttii vauvasta synnytyksen jälkeen

Tarkistaessaan "alakerran" kuntoa, Rose totesi, etten ollut revennyt ollenkaan (episiotomiaahan ei ollut tehty). Olin saanut vain pari naarmua ja hän kysyi haluaisinko, että niihin laitettaisiin pari tikkiä varmuuden vuoksi, vaikka välttämättä ne eivät sitä olisi vaatineet. Päätin antaa laittaa, ettei tarvitsisi myöhemmin niitä enää miettiä. Sitten sainkin kylmäpakkauksen turvotuksen vähentämiseksi ja sain Lukaksen takaisin syliini -vihdoinkin. Debbie auttoi minua saamaan hänet sopivaan asentoon ja täytyy kyllä sanoa, että tunsin itseni niin avuttomaksi, kun en saanut kunnolla itseäni edes käännettyä ja Lukasta en olisi halunnut kieputtaa ihan miten sattuu. Mukava asento kuitenkin löydettiin ja hän sai hienosti imemisotteen ja täytyykin kyllä sanoa, ettei siinä ole koskaan myöhemminkään ollut mitään ongelmaa! Sitten aloimmekin heti soitella perheellemme. Puhelimessa meni varmasti melkeinpä pari tuntia ja olin aivan pirteä, selitin ummet ja lammet kaikille ja samalla ihmettelin pientä ihmettä sylissäni. En vain vieläkään osannut yhdistää, että tämä pikkuinen ihminen oli masuvauvani Beavis.

Lukas pysyi hereillä reilut kolme tuntia synnytyksen jälkeen ja oli niin tarkkaavainen, että kätilötkin siitä iloisesti huomauttivat. Hän katseli tarkkaan vuodekatoksen pitsiverhoja ja meitä. Ensimmäisen kylvyn saimme antaa koska halusimme ja Niklas kylvetti Lukaksen kahden aikaan päivällä Debbien auttaessa ja neuvoessa. Sitten Niklas ja Lukas keinuttelivat keinutuolissa pitkän aikaa ja vaikka olisin voinut nukkua, en malttanut, vaan halusin katsella vain tuoretta isää ja poikaa. Iltapäivällä olinkin sitten ainoa, joka oli hereillä, kun perheemme miehet nukkuivat molemmat uupuneina suorituksistaan.

Debbie oli taivaan lahja avustaessaan minua kaikessa. Ensimmäisessä vessaan menossa, suihkussa ja vuoteeseen takaisin kapuamisessa jne. Hän toi minulle aina haluamaani mehua, kun lasini tyhjeni ja varmisti vähän väliä halusinko jotain muuta kuin mitä tarjottimellani oli. Olimme siellä vuoteessa koko perhe ja söimme sen mitä mieli teki, joka minulla oli ihania juustoja, suolakeksejä ja viinirypäleitä. Nikke taisi vähän yrittää syödä kunnon ruokaakin, mutta kummallakaan meistä ei ollut kunnollinen nälkä. Tilanne oli niin erikoinen ja ihmeellinen. Kävin Debbien kanssa lävitse käytännön neuvot vauvan ja itseni hoidossa (Niken nukkuessa) ja täytimme kaikki tarvittavat kaavakkeet. Tuntui hyvin juhlalliselta kirjoittaa Lukaksen koko nimi papereihin. Lukas Niki Matias Hagman. Oma pieni amerikkalaisemme.

kuva / P_jaljet_210.jpg
Lukaksen jalanläljet ikuistettiin Birth centerin seinään

Viiden aikaan iltapäivällä talon hiljetessä, kun toimistotyöntekijätkin olivat jo poistuneet, aloimme miettiä kotiin lähtöä. Ajattelin, että olisi mukavampi päästä omaan sänkyyn huilailemaan ja oloni oli oikein hyvä. Perheet jäävät hyvin harvoin Birth Centeriin pitemmäksi ajaksi kuin 6-8 tuntia, toki pidempään saa olla.

Totesimme olevamme valmiita lähtemään ja aloimme pakkaamaan tavaroita. Oli uskomatonta laittaa pieni miehemme auton turvaistuimeen ja astua ulos aurinkoiseen iltaan uutena perheenä. Debbie otti kuvia meistä talon edessä ja saattoi meidät autolle. Hän onnitteli ja halasi minua vielä lämpimästi ja muistutti, että voisin koska tahansa soittaa myös hänelle jos tarvitsisin apua kotona. Kotiin ajaessamme kaikki tuntui niin oikealta ja hyvältä. Oli ihanaa mennä kaikki yhdessä kotiin ja aloittaa uusi elämä viisihenkisenä perheenä!

Birth Centren takana oleva puisto, johon en tällä kertaa ehtinyt kävelylle...

Kätilö punnitsee vauvan

Tuore isä antaa vauvalle ensikylvyn

Niklas pukee Lukaksen kylvyn jälkeen

Olimme tuleet Birth Centeriin aamuseitsemältä ja kotiin lähdimme iltapäivällä

Ihana doulamme Brenda ja Lukas

   
mama-licious