TILAA ASIAKASKIRJE

Saat säännöllisesti tietoa tärkeistä äitiysaiheista, uutuustuotteista, tarjouksista, sekä Bebesinfo-tilaisuuksista.

Kirjoita sähköpostiosoitteesi ja tilaa

Lisätietoja >>

HAKU

Etsi artikkeleita hakusanoilla.

Vesi auttoi ensisynnyttäjää

Perjantai-iltana söimme mieheni kanssa illallista noin kuuden aikaan. Olin alkanut huomata ensimmäisiä kivuliaita supistuksia. Hääräilin siinä kuitenkin, siivoilin ja viimeistelin työasioita ihan siltä varalta, että lähtö tulee, olihan jo ”eräpäivän” ilta. Kirjoitin myös synnytystoivelistan puhtaaksi, ja annoin miehelleni kaksi kopiota, annettavaksi kätilölle ja doulalle. Kahdeksan jälkeen alettiin mittaamaan supistuksia, jotka tulivat noin kahdeksan minuutin välein. Lähdin siitä kylpyyn ja nautinkin kylvystä suunnattomasti. Nousin kuitenkin vielä ylös hoitelemaan kaikenlaisia asioita, kuten kestovaippojen pesua ja sairaalakassin pakkausta.

Kymmenen aikoihin palasin kylpyyn ja loppuilta taisikin sitten hurahtaa pimeän kylppärin poreammeessa aromaterapia kynttilän ja lasten tuutulaulu cd:n kera. Jossain vaiheessa mieheni tuli taas mittaamaan supistuksia, jotka olivatkin jo viiden minuutin välein, mutta kestoltaan vielä 45-55 sekuntia. Pyysin häntä kuitenkin soittamaan kätilölle ja tarkistamaan tilannetta. Sen jälkeen supistukset muuttuivatkin huomattavasti kivuliaammiksi, ja tuntuivat tulevan entistä tiheämpään. Istuin vedessä ja keinuttelin itseäni edes takaisin. Tuutulauluissa oli hyvä rytmi! Ei tuntunut kivalta, mutta vedessä olo helpotti suunnattomasti. Lähes kahden supparin välein nousin pissalle ja taas takaisin ammeeseen.

Samaan aikaan mieheni valmisteli eväitä ja pakkaili sairaalakasseja kuntoon. Jälkeenpäin tunnusti ihan tahallaan viivytelleensä, ettei lähdettäisi sairaalaan liian aikaisin. (Aivan niin kuin valmennuksessa oli opetettu!). Olisin mieluummin jäänytkin kotiin ammeeseen ja synnyttänyt lapsen siellä, mutta sairaalaan oli kuitenkin lähdettävä. Ammeessa olin selviytynyt hyvin suppareista, mutta ”kuivalla maalla” en ensin tiennyt, mikä tuntuisi hyvältä. Kun mieheni tuli hakemaan minua autoon, roikuin sängyn rautapäädyssä, kiemurtelin ja ulvoin jotain. Kipu alkoi tuntui myös selän puolella ja sanoin miehelle, että nyt sitten kakattaa. Siinä vaiheessa hän oli alkanut miettiä, että olikohan viimeinen puolituntia sittenkin liikaa…

No, päästiin matkaan, ja sairaalaan ajo kesti noin 40minuuttia. (Tässä vaiheessa kello oli 3 aamuyöllä). Onneksi supparit hellittivät ajon ajaksi, ja sain lähes nukuttua koko matkan. Ulkona satoi rajusti vettä. Muutama kipeä, mutta ei kovin pitkä suppari tuli matkallakin, ja kipu alkoi tuntui myös selässä / pepussa. Itse hieroin reisiäni samalla, kun suppari tuli, se helpotti. Sairaalassa meitä odotti myös meidän doula, eli synnytysavustaja, jonka olimme palkanneet henkiseksi tueksi synnytystä varten. Ensin piti kirjautua ensiapuun ja sieltä ne sitten rullatuolilla työntelivät minua synnytysosastolle, ja kuvittelin doulan ja mieheni supisevan jotain, että ei tässä nyt vielä ihan tositoimissa olla… (täysin kuviteltua siis).

Päästiin vihdoin johonkin vastaanottohuoneeseen, missä oli tutun kätilön lisäksi sairaanhoitajia ja opiskelijoita vaikka kuinka paljon, mutta se ei tuntunut siinä vaiheessa haittaavan. Kätilömme oli kuulemma kävellyt edes takaisin, ja odottanut, että ehditäänkö me sairaalaan vai ei… Joku pyysi minulta pissänäytettä, jota lähdin sitten hakemaan. Yllättäen pissa ei suostunut tulemaan ollenkaan, mutta suppari iski päälle. Nousin ylös ja nojasin lavuaariin, jolloin ”poks” valahti lapsivedet reisille. Pissanäytteet sai jäädä ja kiipesin sängylle, että saavat piuhat kiinni joksikin aikaa. Mieheni nauroi jälkeenpäin, että tässä vaiheessa olin ollut lähinnä huolissaan siitä, että oisko kellään luutua, kun mun jalkoja pitkin valui koko ajan jotain lattialle!

Samalla joku idiootti hoitaja kyseli kaikkia tyhmiä kysymyksiä kesken supparin, ja jouduin koko ajan kysymään siltä, että niin mitä? Se kysyi ”Asteikolla 1-10, miten kuvaisit kipua tässä vaiheessa?”. Vastasin siihen hetken mietittyäni 7-8. Joku toinen lueskeli mun papereita, ja kuulin sen sanovan: ”Haluaa lääkkeettömän synnytyksen, no ilmeisesti!…” Jäin miettimään, mitä se sillä tarkoitti. Kätilö teki sisätutkimuksen ja lähti sitten käytävälle huutelemaan jotain. Doula kehui, että ”You’re doing great!” Kysyin siltä, että niin paljonko mä siis olin auki… ja se vastasi ”Sä oot täys 10 senttiä, ready to push!!!!!” Ja taas vaihdettiin huonetta…

Kätilö oli sitä mieltä, että vauva ei ollut ihan kääntynyt tarpeeksi vielä, ja ehdotti, että olisin kontallaan jonkun aikaa. Samalla joku sairaanhoitaja halusi taas kiinnittää jotain piuhoja, ja pyysi mua puoli-istuvaan asentoon. En tiennyt miten päin ne mut siihen halusivat, ja lopulta päädyin polvilleen nojaten sängyn selkänojaa vasten. Nyt ei tarvinnut, kuin odotella, että alkaa ponnistuttaa. Sitten yritin ponnistaa, ja kesti hetken, ennen kuin hoksasin miten se piti tehdä. Muutaman yrityksen jälkeen pää oli jo näkyvissä ja sanoivat, että tukkaa näkyy. Olin yllättynyt, miten kauan sain levätä supistusten välissä.

Ähisin ja puhisin ja ponnistin, ja sitten kätilö pyysi mua makaamaan kyljelleen, ja siinä asennossa sitten meni loputkin. Kysyin vaan, että ponnistanko täysillä vai hiljaa, ja vastaus oli ”medium”. Ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia, ja kun välissä oli tosiaan aikaa, niin ei niitä ponnistuksia kovin montaa ehtinyt tulla. Ponnistusvaiheen loppu tuntui aika ilkeältä, kun ihoa piti venyttää, mutta lopulta pää tuli kokonaan ulos ja näin sen itsekin peilistä. Sitten pienempiä ponnistuksia, että saatiin loputkin vauvasta ulos, ja siinä se sitten oli, koko urakka oli ohi!!! En saanut heti selvää, oliko se tyttö vai poika, mutta tyttöhän se oli, ja siitä olin ikionnellinen. Ihana liukas pieni tyttö makasi minun masun päällä. En voinut uskoa sitä todeksi. Painoa pienokaisella oli 3230g ja pituutta huimat 53cm.

Episiotomiaa ei pyynnöstäni tehty ja tuloksena oli kakkosasteen repeämät ja useita tikkejä, mutta en halunnut, että mua leikellään. Kaikki kävi lopulta niin vauhdilla, että en ehtinyt edes liikuttumaan siinä hässäkässä. Synnytystoivelistat oli vielä miehen kassissa ja en ollut edes välittänyt siitä, että huone oli täynnä porukkaa ja kirkkaat valot päällä… Ainoa kipulääke, mitä tarvitsin, oli vesi! Olin ehdottomasti suunnitellut lääkkeetöntä synnytystä, mutta kuvittelin, että se olisi ollut paljon rankempaa. Tokihan se oli rankkaa, ja supistukset tuntui ikävältä, mutta välillä sai aina huilata. Missään vaiheessa ei tullut sellaista, ”Mä en pysty tähän”-tunnetta, tai että ”Ei koskan enään”. Eikä tullut sellaista tunnetta, että olisin halunnut jotain kipulääkettä, paitsi tietysti tikkaukseen, mihin sitten käytettiinkin puudutusta.

Kun paikat oli tikattu kiinni jäimme huoneeseen kolmistaan joksikin aikaa ja pääsimme kokeilemaan imetystä. Imetys sujuikin ongelmitta ja kotiin pääsimme jo seuraavana päivänä.

Pienokaisemme nukkuu päiväunia 2vrk ikäisenä.

   
mama-licious